No niin, jälleen kerran on kulunut aikaa, kun viimeksi kirjoitin tänne. No kaikenlaista on ehtinyt jo tapahtumaan ja kerron siitä ihan pian. Pahoittelut edelleenkin varsin hitaasta päivitystahdista.

Aika kului kuin siivillä, kun me keskityimme lastemme kasvattamiseen ja hoivaamiseen. Itse kävin yhä töissä, vaikka olin jo alkanut miettiä eläkkeelle jääntiä, sillä aloin hiljalleen tuntea itseni vanhaksi. Etenkin kun lapset kasvoivat niin hurjaa vauhtia. Tuntui kuin he olisivat olleet ihan pieniä vain kiitävän hetken ja jo nyt jo niin isoja, että kävivät koulua ja leikkivät kavereidensa kanssa.

Viimein saapui syntymäpäiväni aamu ja katsottuani itseäni peilistä totesin, että olin vanhentunut vuosissa paljonkin. Niin ne vuodet olivat menneet ohi, mutta en silti valita, sillä jos saisin valita tekisin kaiken uudelleen samalla tavalla. Olin onnellinen, minulla oli vaimo, joka rakasti minua ja jota minä rakastin ja minulla oli ihanat lapset, joista yksi kenties jatkaisi kunniakkaasti sukuamme.

Perheessämme riitti silti hulinaa, mutta myös rauhallisia hetkiä, joista yhden Neea päätti käyttää hyväkseen ja päätti maalata minusta muotokuvan. Sanoin ettei hänen olisi tarvinnut, mutta hän halusi, sillä toivoi, että jonain päivänä tulevaisuudessa meidän jälkeläisemme voisi nähdä millaisia isovanhempia heillä oli.

Yllättävän hyvin hän maalasi. Oli mokoma pimittänyt minulta kokonaan taitonsa. Mutta en valita, kuvasta tuli hieno ja ripustin sen hänen puolestaan seinälle, sohvan yläpuolelle. Hän itse kävi välillä ihailemassa kättensä jälkiä.

Perheessäkin elämä oli seesteistä. Tytöt tulivat hyvin toimeen keskenään ja leikkivät yhdessä nukkekodilla, jonka olin heille ostanut. Monesti kun kävin ovelta kurkkaamassa, olivat he syventyneet leikkeihinsä, joissa oli toisinaan prinsessoja ja prinssejä ja milloin mitäkin. Välillä heillä kävi kavereitakin ja leikkivät yhdessä, minkä jälkeen nukkeja ja niiden vaatteita, tavaroita ja muita leluja oli pitkin huoneen lattiaa. En silti jaksanut suuttua, kun tiesin, että he kumminkin siivosivat jälkensä jossakin välissä.

Pian tuli myös nuorimmaisen syntymäpäivien aika ja me puhalsimme yhdessä kynttilät sammuksiin kakusta. Vähän tämän jälkeen vaimoni ilmoitti, että meille tulee vielä yksi lisää, joten tämän jälkeen lapsia olisi viisi.

Me siis saisimme pienen iltatähden. En valittanut, vaikka talossamme olikin hulinaa aamusta iltaa jo neljän lapsen kanssa, mutta rauhoittuihan tuokin aina kun koko lauma lähti kouluun, jossa olivat koko päivän. Onneksi, muuten en varmaankaan olisi jaksanut. Minä itse tein viimein päätökseni ja jäin eläkkeelle, kun taas Neea haikaili töihin. Ajatteli, että kun hän saa vauvan, voisin minä huolehtia siitä ja neljästä muusta tenavasta sillä aikaa kun hän kävisi töistä. Lisäksi ajattelin, että kun minulle nyt jäisi aikaa, voisin aivan hyvin kirjoittaa kirjan, josta olin haaveillut jo pitkään.

Eräänä iltana, kun koko perhe oli koolla, iltatähtemme ilmoitti tulevansa maailmaan ja ennen kuin tajusimmekaan, oli Neean sylissä pieni vaaleakutrinen tyttö, joka sai nimekseen Jade.

Olimme onnellisia, mutta lisää emme lapsia halunneet tehdä, kun jo viidessäkin oli aivan tarpeeksi. Huomasimme tenaviemme olevan varsin lahjakkaita, joten päätimme yhteistuumin sijoittaa heidät yksityiskouluun, joskaan sitä ei oltu tehty kovinkaan helpoksi. Me siis kutsuimme Rehtorin kylään ja tarjosimme hänelle maittavan illallisen, rupattelimme niitä näitä ja annoimme hänen nähdä millaisia lapsemme olivat ja tietenkin halusimme näyttää miten hyvin heitä kasvatimme. Ensin Rehtori empi pitkään, kunnes viimein ilmoitti, että lapset olivat tervetulleita Sunset Valleyn lahjakkaille lapsille tarkoitettuun yksityiskouluun.

Niinpä sitten lapsemme alkoivat käymään siellä tavallisen koulun sijasta ja hyvin he näyttivät menestyvän, vaikka läksyt ja tehtävät näyttivät olevan paljon vaativampia kuin normikoulussa.

Heitä vain tuntui harmittavan, se ettei yksityiskoulussa saanut pitää omia vaatteita, vaan koulun univormua. Mutta lohdutin heitä, että kotonaan he saisivat olla juuri niissä vaatteissa, mitkä mukavimmilta tuntuivat ja kun he viimein yliopistoon pääsisivät, ei sielä tarvitsisi minkäänlaisia univormuja pitää. Tosin omilta yliopisto ajoilta muistin, että kampuksella oli melkoisen kirjavaa sakkia.

Elämä siis jatkui rauhallisena ja pian vanhimmat lapsista saavuttivat teini-iän. He jatkoivat toki yhä yksityiskoulussa, kunnes olisivat tarpeeksi vanhoja siirtymään yliopsitoon, jos niin halusivat. Päätin ottaa kuvan koko perheestä, kun kaikki vielä asuimme saman katon alla.

Kuten näkyy, Juliet päätti muuttaa kokonaan tyylinsä, no hän on aina ollut vähän omanlaisensa ja kun hän ei mitään tuon rajumpaa tehnyt, en viitsinyt huomautella.

Muut sensijaan suosivat tavanomaisempaa tyyliä.

Huolimatta räväkästä tyylistään ja ulkonäöstään, Juliet oli kiltti ja jaksoi leikkiä pikkuveljensä kanssa, vaikka joskus heillä tuntui olevan kinaa. Kerran pidin Julietille puhuttelun, ettei enää kiusaisi pikkuveljeään, kun tämä oli vähän rajummin kiusannut tätä.

Pian Jadekin kasvoi taaperoksi. Tuntui kuin aika olisi jälleen kiitänyt, sillä varsin pian tuo pikkuinen kultakutri oppi kävelemään ja puhumaan. Niin sitä sitten mentiin, kun pikkuneiti mennä viipotti paikasta toiseen. Milloin sai napata kiinni vaasin, milloin nostaa tytön pois kukkien kimpusta, jottei kaikki multa olisi ollut lattialla. Yhtä vilkas hän oli kuin muutkin lapsemme olivat olleet hänen iässään.

Jaden opetellessa elämän alkeita, teinimme tekivät ahkerasti koulutöitään ja läksyjään saadakseen mahdollisimman hyvät arvosanat, ennen yliopistoon menoa.

Nina oli kiltti ja auttoi meitä tarvittaessa ja leikki Jaden kanssa, kun taas Nick Keskittyi kuntonsa kohottamiseen.

En tiedä minne se kaikki aika meni, mutta niin vain Jadekin kasvoi ja kuin huomaamatta muuttui teiniksi. Viimein nuo viisi lähtivät kokeilemaan omia siipiään yliopistolle. Tunsin oloni haikeaksi, sillä koti muuttui niin kovin hiljaiseksi, kun nuo viisi nousivat autoon, joka vei heidät kampukselle.