Hei vain kaikki, uutta osaa pukkaa taasen ja edelleenkin pahoittelut hitaasta päivittymisestä. Tosin tämä saattaa korvaantua sillä, että tässä taitaa taas tulla kaksi osaa kerralla ja ensimäisessä näistä kahdesta äänessä on Juliet, joten päästetäänpä hänet esradille. :)

HUOM! VOI SISLTÄÄ VOIMAKKAITA KUVIA! Lukeminen omalla vastuulla!

Hei vain, kuten kaikki tiedätte, jäi tarina varsin iloisiin tunnelmiin, mutta sen jälkeen on tapahtunut niin paljon kaikenlaista, etten tiedä mistä aloittaa. En oikeastaan edes tiedä mitä tapahtui, kaikki vain kääntyi äkkiä päälaelleen ja elämä siitä asti on ollut hyvin haastavaa ja vaikeata, mutta me olemme tulleet toimeen mitenkuten.

No niin palatkaamme päivään, jolloin rakas tyttäreni saapui maailmaan, sillä se päivä oli kaikkein kaunein ja ihanin elämässäni, sen jälkeen kun tapasin Göranin. Tämän jälkeen kaikki tapahtui jotain, joka muutti tuntemamme maailman täysin kaoottiseksi paikaksi.

Olin siis asunut jonkin aikaa vanhempieni luona Göranin kanssa ja veljeni Nick, sekä pikkusisareni elelivät siellä puolisoineen. Viimein Jade päätti lähteä miehensä kanssa ja taloon jäimme vain minä, Nick, isä ja äiti ja Nickin ja minun puolisoni. Elämä oli vähän hiljaisempaa, mutta oli minulla sentään joku jonka kanssa jutella äitiydestä ja pienestä vauvasta, joka pian syntyisi, sillä olin viimeisilläni raskaana. Eräänä iltana perheemme viettäessä yhteistä iltaa aloin tuntea kovaa kipua vatsassani. Ajattelin ensin, että se oli vain jotain ihan tavallista vatsavaivaa, mutta viimein kipujen yltyessä ja tullessa aaltomaisesti huomasin housuni kastuneen, tajusin että synnytykseni oli käynnistynyt.

Koko perhe oli minun tukenani ja apunani synnytykseni ajan ja monen monituisen tunnin kuluttua minun käsivarsillani lepäsi kaunis tyttölapsi. Hän oli saanut isänsä vaaleat hiukset, mutta iho ja silmät olivat minulta.

Nimesin pienen enkelini Gillianiksi. En saanut kovinkaan kauaa nauttia onnestani, kun jotain tapahtui. Ensin meni sähköt ja me kykimme kaikki pimeässä. Ulos emme uskaltaneet mennä. Yritimme saada radiota toimimaan, mutta siitä ei ollut apua, sillä miltään kanavalta ei kuulunut minkäänlaista ohjelmaa, vain särinää ja rätinää.

En tiennyt mitä oli tekeillä, mutta tiesin, että meidän oli pysyttävä rauhallisina ja talossamme sisällä, sillä se oli sillä hetkellä turvallisempi paikka, kuin ulkona, jossa oli alkanut liikkua kummaa porukkaa. Emme saaneet edes varoitusta, kun jotain lensi ikkunasta sisään. Muistan vain isäni karjuneen; Maihin! Tämän jälkeen hän veti äidin lattialle turvaan. Minä suojelin Gilliania, enkä tiennyt missä Nick, Göran ja Mirjam olivat. Ehdin vain heittäytyä Gillianin kanssa lattialle suojaan, kun kuului voimakas jysäys ja kaikkialla kuului kolinaa ja jylinää ja tumma savu tunkeutui kaikkialle.

Niin palohälytin, kuin varashälytin ulvoivat, kuin viimeistä päivää, mutta niiden ääni ei pärjännyt uusille räjähdyksille. En uskaltanut liikkua lainkaan, vaan pysyin paikallani, kunnes viimein tuli hiljaista. Hetkeä myöhemmin kuulin veljeni kutsuvan Mirjamia ja nousin istumaan siirrellen rojua pois päältäni.

Nick heilui jossain kauempana taskulampun kanssa, jonka valossa näin, että isä ja äiti olivat kunnossa tai no ei ihan, räjäys oli heittänyt sirpaleita isän kasvoihin ja tuhonnut hänen silmänsä. Hän ei nähnyt mitään, joten äiti joutui häntä tukemaan. He tulivat luokseni ja äiti tutki minut huolissaan, vaikka sanoin olevani kunnossa. Mitä nyt korvissa soi vieläkin räjähdyksen jäljiltä ja kasvoissani oli muutama verinen naarmu. Vauvakin oli kunnossa ja se oli sillä hetkellä tärkeintä.

Vasta Nickin kauhistunut huuto palautti minut takaisin. Ojensin Gillianin äidilleni ja juoksin Nickin luokse. Nick oli löytänyt Göranin ja Mirjamin. He molemmat makasivat samassa kasassa, Göran päälimmäisenä.

He kumpikin makasivat paikallaan aivan liikkumattomina ja Göranin alle oli levinnyt tummanpunainen lammikko.

"Göran." Sanoin hiljaa ja laskeuduin polvilleni hänen vierelleen, mutta hän ei liikkunut. Sitä vastoin Mirjam alkoi liikkua ja pian vääntäytyi pois Göranin alta. Hän näytti olevan kunnossa, mutta Göran ei. Minun rakas Göranini oli lentänyt voimalla päin hajonnutta ruosteista putkea ja se oli tehnyt miehestä lopun.

Tunsin kuumien kyynelten alkavan vieriä poskilleni ja niille ei tuntunut olevan loppua. Tunsin kun veljeni laski kätensä hartialleni ja se rauhoitti hieman, muttei vienyt musertavaa surua pois. Hänen vaimonsa oli sentään säästynyt, vaikka olikin mustelmilla ja se oli minun mieheni ansiota. Viimein myös isä ja äiti tulivat luoksemme, Gillian mukanaan, mistä tunsin kiitollisuutta. Oli minulla sentään, jotain joka muistuttaisi aina Göranista ja jossa pala Görania jatkoi elämäänsä. Aamun valjettua isäni ja veljeni kävivät hautaamassa Göranin, sillä muuten hänen ruumiinsa alkaisi pian haista ja olisi terveysriski, sen tiesin itsekin. Tai Nick teki suurimman työn, kun isä ei nähnyt mitään, mutta toimeliaana miehenä halusi silti olla mukana ja edes yrittää.

Elämä tämän jälkeen oli kovaa ja totutteleminen alkeellisiin oloihin oli vaikeaa, kun oli tottunut siihen, että kaikki oli helposti saatavilla. Talo oli hajalla, koko yläkerta oli poissa ja alakerrastakin vain joitain seiniä pystyssä. Emme pystyneet lähtemään minnekään, kenties siksi, että olimme niin shokissa vieläkin.

Nick ja isä yrittivät vähän korjailla sitä mitä talosta oli jäljellä, jotta me saatoimme elää ja olla. Tai Nick tästäkin teki suurimman osan ja antoi isän roikkua mukana, vaikka tästä ei mitään hyötyä ollut. Isä  tiesi sen itsekin, muttei voinut vielä sitä myöntää itselleen.

Nikin ja isän korjausyritys ei paljoakaan auttanut, sillä yhä kylmenevä tuuli vinkui nurkissa ja sai meidät hytisemään kylmästä, vaikka meillä oli paksusti vaatetta päällä ja paksut viltit päällä ja me nukuimme lähekkäin. Joka päivä isä ja Nick uurastivat, vaikka se vaikuttikin kovin epätoivoiselta ja tuhoontuomitulta yritykseltä.

Minä hoidin tytärtäni, joka tuntui kasvavan nopeasti. Yhä enemmän saatoin nähdä hänessä Göranin lämpimät piirteet ja se sai minut ajoittain surulliseksi. Tänä aikana Mirjami synnytti pojan, jonka hän nimesi Michaeliksi. Michael oli monin tavoin isänsä näköinen, mutta hänellä oli äitinsä siniset silmät ja vaarinsa punaiset hiukset.

Michael ja Gillian, vaikka olivatkin niin erilaisia ja Gillian lisäksi Michaelia vanhempi, olivat toistensa parhaat kaverit ja kävelemään opittuaan nuo kaksi leikkivät usein kahdestaan.

Huolimatta siitä, että kaikenlaisia töitä riitti talossa, Nick oli myös huolehtivainen isä ja jaksoi antaa aikaa pojalleen. Hän oli jostain löytänyt ehjän pahvilaatikon ja oli kerännyt, sekä itse tehnyt vähän leluja, joilla Michael ja Gillian saivat leikkiä.

Huomasin nyt entistä paremmin, miten läheiset välit isällä ja äidilläni oli ja kuinka syvästi he toisiaan rakastivat.

Saimme me sentään jotain mukavuuksia rakennettua itsellemme, vaikkeivät ne nyt niin mukavia olleet, kuin mitä ennen räjähdystä. Tonttimme ulkopuolelle, me emme uskaltautuneet. Emme nähneet ketään, emmekä saaneet edes uutisia mistään. Vain silloin tällöin vilahteli sotilaspukuisia hahmoja tontin lähettyviltä ja koska he eivät nähneet meitä,  he eivät tulleet hätyyttelemään meitä. Tai ehkä se johtui meidän raunioistamme.

Talvesta tuli todella ankara ja viimein se kävi pahasti äidin terveyden päälle ja hän sairastui. Huolimatta hoitoyrityksistämme hän menehtyi. Se oli meille kaikille kova paikka, mutta kenties kaikkein kovin isälle, joka ei toipunut menetyksestä koskaan. Hän suri äitiä pitkään ja varmasti vielä sen jälkeenkin, muttei näyttänyt sitä meille milloinkaan, joskin kerran minä näin hänen istuvan ruostuneilla portailla ja itkevän.

En hennonut häiritä häntä, joten annoin hänen olla. Myöhemmin tosin halasin häntä, sillä halusin jotenkin lohduttaa ja parantaa hänen oloaan. Tiesin tavallaan mitä hän kävi läpi, sillä olinhan itse menettänyt puolisoni, joskin sitä ei voinut oikein verrata tähän, sillä me olimme olleet yhdessä niin lyhyen ajan, kun taas äiti ja isä olivat olleet yhdessä jo iät ja ajat.

Viimein annoimme periksi ja lähdimme pois, vaikka tiesimme, ettei matkasta tulisi mitenkään helppo. Me päädyimme hieman lauhemmalle seudulle, joskin se oli yhtä autio kuin kaupunkimme oli nykyään. Ei muita elämän merkkejä, kuin omistajiltaa karanneet lemmikit, joita jolkotteli milloin missäkin ruokaa etsimässä.

Välihuomautus; Tapahtui tontin vaihto, koska havaitsin jonkin sortin bugittamista.

Me löysimme viimein mukavan paikan ja vanhoista rikkinäisistä vaunuista Nick loihti meille asumiskelpoiset. Lisäksi lähellä oli pieni putous, jonka alla saatoimme käydä peseytymässä ja josta saimme raikasta vettä juotavaksi. Olin kyllä nähnyt, ettei isä ollut voinut hyvin, mutta hän osasi peittää sen erittäin hyvin ja siksipä en huomannut sitä ajoissa. Hän oli useinmiten omissa oloissaan tai hauskuutti lapsiamme tarinoilla.

Mirjam oli raskaana ja kuukausia myöhemmin synnytti kaksoset. Lapset olivat muuten kauniita, mutta heillä oli omituiset silmät.(Huomautus jälleen; Siis sellaiset maxis ruskeat (mulla siis on defaultit, jotka on kaukana maxiksesta) eli ei silmiä lainkaan jostain syystä, joten he eivät valitettavasti jatka sukua.)

Aika kului ja kuin huomaamattani Gillian kasvoi lapseksi ja pian myös Michael. Nuo kaksi olivat yhä toistensa parhaat ystävät, mutta nyt oli jotain muutosta jälleen tapahtumassa, sillä jonkin sorttinen koulu oli avattu ja sinne Gillian ja Michael menivät muutamaksi tunniksi joka päivä, paitsi viikonloppuisin.

Toisinaan me istuimme koko perheen voimin iltanuotiolla, iltaa viettämässä, Vähän samoin kuin aikoinaan kotonamme, ennen kuin tuho iski.

Eräänä tällaisena iltana sitten isä päätti ykskaks paahtaa vaahtokarkkeja, joita hän oli jostain saanut pussillisen. Hän seisoi siinä nuotion edessä tikku kädessään ja näin, että tuona pitenenä hetkenä hän oli onnellinen.

Se oli hänen viimeinen kertansa iltanuotiolla ja viimeinen vaahtokarkkinsa, sillä pian sen jälkeen hän kuoli.

Ja kuolema saapui häntä noutamaan, kerallaan muutama hulatanssija. Isän kasvoista tosin saatoin nähdä, ettei hän ihan vielä olisi halunnut lähteä, mutta lähti silti kiltisti kuoleman mukaan. Joskin hän ei kovinkaan rauhallinen ollut, vaan kävi aina välillä säikyttelemässä meitä muita.

Surimme tietenkin isän poismenoa, mutta olipa hän silti päässyt varsin korkeaan 76 vuoden ikään ennen kuolemistaan. Rauha hänelle, vaikkei hän maltakaan olla kummittelematta.

Lisää sitten seuraavassa jaksossa. :)