Heipä hei taas. Tällä haavaa multa pukkaakin uutta osaa vähän tiheämmin, mut ei kannata tuudittautua siihen, koska mullakin voi milloin tahansa tulla stoppi. Mutta enemmittä löpinöittä itse tarinaan. Tällä kertaa mennäänkin Kiaranin näkökulmasta.

VAROITUS! JÄLLEEN KERRAN KEHOITAN LUKEMAAN OMAN HARKINNAN MUKAAN, SILLÄ OSA SISÄLTÄÄ VOIMAKKAITA KOHTAUKSIA NIIN TEKSTINÄ KUIN KUVINAKIN!

Aika tosiaan kului ja äidin vatsa pyöristyi ihan mukavasti. Minulle ei oltu kerrottu mitään, niinpä en sitten tiennytkään asioiden oikeata laitaa, ennen kuin vähän myöhemmin. Lisäksi olin niin pieni, etten kovin paljoa tuosta ajasta muista. Veljeni tiesi enemmän, mutta isä ja äiti olivat kieltäneet häntä kertomasta minulle mitään ja varmasti ihan syystäkin. Toisaalta halusin tietää ja toisaalta taas en, mutta päätin että keskittyisin vain päivään kerrallaan, sillä toivoin, että elämä vielä olisi parempaa ja ihanampaa, kuin mitä se oli ollut nyt.

Olihan meidän perheessämme ollut paljonkin hyviä hetkiä, mutta pahimmat hetket jäivät kummittelemaan pidemmäksi aikaa, kuin ne mukavat tapahtumat. Luulen, että itse kukin meistä yritti unohtaa, mutta ainakin isoveljeni näki kovasti painajaisia ja heräsi usein omaan huutoonsa, enkä usko, että isä ja äitikään sen paremmin nukkuivat. Isä tuntui havahtuvan pieneenkin rasahdukseen ja äiti, no hänellä oli muutenkin vaikea nukkua ja tapahtumat olivat sattuneet häneen pahiten, joten hän kärsi siitä eniten. Hän yritti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta hänen ei onnistunut peittää meiltä tummia silmien alusiaan ja uurteita, jotka olivat tulleet hänen kauniisiin kasvoihin ja olihan sinne arpikin jäänyt suupieleen muistoksi haljenneesta huulesta.

Kuulin välillä, miten äiti ja isä keskustelivat asiasta, eikä aina kovin hiljaa, vaikka he yrittivätkin pitää äänet niin hiljaisina, ettemme meolisi kuulleet. Puheen aiheina olivat tietenkin nuo tapahtumat ja pian syntyvä vauva.

Oli vielä kylmää, kun vauva tuli maailmaan. Se oli ihan toisenlainen kuin me muut tai no samanvärinen iho sillä oli kuin meillä, mutta hiukset olivat vaaleat ja silmät eriväriset kuin minulla ja Kennethillä, ne olivat äidin silmät. Äiti sanoi, että vauva oli poika ja antoi sen nimeksi Ewan.

Näin, ettei äiti voinut olla vihainen Ewanille, koska eihän se mitä tapahtui, ollut hänen syytään, hän vain oli seuraus sitä, tai jotenkin noin äiti sen selitti. Kenneth näytti kyllä hapanta naamaa, mutta alkoi hiljalleen mukautua tilanteeseen. Hän silti yritti olla Ewanin kanssa tekemisissä mahdollisimman vähän, mutta luulen, että kyllä hän kuitenkin tästä piti.

Minun syntymäpäivänikin tuli ja meni ja ne olivat aika ankeat, johtuen apeasta tunnelmasta, joka meillä vallitsi useimmiten. Tiettyjen asioiden yli, kun on niin kovin vaikea päästä, isä selitti kun kysyi kerran.

Tässä minä ja Kenneth. Minulla on vaalea paita ja Kennethillä sininen. Äiti sanoo välillä, ettei meinaa erottaa meitä toisistamme, kun me olemme niin toistemme näköisiä. Mutta totuus on, että Kenneth on minua paljon vanhempi, hänellä olisi pian syntymäpäivät ja hän tulisi teini-ikään, kuin hän itse jaksoi minulle kertoa. Minä viihdyin veljeni kanssa, eikä minulla juuri muita kavereita ollutkaan. Tosin välillä Kenneth kiusoitteli ja sanoi minua kakaraksi ja sanoi että oli jo iso ja sellaiset ei kuulemma leiki pikkulasten kanssa. Joopa joo.

Pian Ewan kasvoi, samoin Kenneth, joka alkoi lähennellä miehen ikää, tai no ei vielä, vasta hän täytti neljätoista vuotta, mutta hänellä ei ole enää kovinkaan pitkää matkaa aikuisuuteen. Ewan taas on vasta vuoden vanha ja hänellä on vielä paljon opittavaa. Äiti rakastaa häntä kovasti, huolimatta siitä, mikä hänen isänsä oikeasti on.

Itseasiassa Kenneth on paljon paljon kiltimpi ja mukavampi, kuin mitä hän yrittää esittää. Hän vaikkakin teiniytyikin ja yritti olla niin kovin aikuista, vaikka oli lapsi vielä itsekin, leikki hän usein minun kanssani ja jopa lopulta alkoi leikkiä Ewanin kanssa ja opastaa tätä pienissä asioissa. Siksipä myöhemmistä vaiheista onkin vaikea kirjoittaa ja kyyneleet kihoavat silmiini, kun joudun palauttamaan ne uudelleen mieleeni.

Elämä asettui uomiinsa. Isä ja äiti alkoivat olla yhä enemmän yhdessä, kuin he olisivat olleet yhtä.

Lisäksi huomasin, että Kenneth oli alkanut treenaamaan, eikä isäkään suinkaan levännyt laakereillaan vaan korjaili meidän pientä mökkiämme. Hän muokkasi ja uusi huoneita, teki uusia huonekaluja ja paljon muuta.

Ensin siitä tuli tällainen, mutta se ei isää miellyttänyt, joten hän jatkoi muokkaamista vielä vähän.

Viimein hän oli tyytyväinen ja tässä lopullinen ratkaisu:

Lisäksi hän liittyi alueella olevaan sotilaalliseen porukkaan, jonka tarkoitus oli pitää yllä jonkinlaista järjestystä ja napata kiinni juurikin Ewanin isän kaltaiset lurjukset. Isää näkyi harvoin sillä kotiin tultuaan hän söi ja meni nukkumaan ja aikaisin aamulla lähti töihin.

Hänet tosiaan hyväksyttiin lyhyen koe-ajan jälkeen, eikä heitä tainnut haitata se, että isältä puuttui yksi silmä. OIkeastaan meidän isä on aika cool, niin kuin Kenneth sanoisi.

Eräänä kerran isä sanoi saaneensa komennuksen, sillä lähialueilla oli ollut tavallista levottomampaa ja hänen pitäisi johtaa tiiminsä sitä kukistamaan, ennen kuin enemmän viattomia siviilejä kuolisi näiden kapinoitsijoiden toimesta. Hän muistutti moneen kertaan, että ovet oli oltava lukossa ja ettei ketään tuntemattomia saisi päästää sisälle. Hän muistutti myös useita kertoja Kennethiä, ettei tämä tekisi mitään typerää, jos joku kuitenkin hyökkäisi.

Äiti ei selvästi halunnut, että isä olisi lähtenyt, muttei myöskään estänyt tätä mitenkään. Me teimme tietysti niin kuin isä pyysi ja lisäksi Kenneth kantoi pari isän karkeatekoista ja raskasta kirvestä sisälle, jotta hänellä ja äidillä olisi jotain kättä pidempää, joilla puolustautua tunkeutujia vastaan.

Vaikka me olimme varustautuneet ja varuillamme, se ei riittänyt, kun eräänä myöhäisenä iltana nuo kolme miestä tunkeutuivat tupaamme. He potkivat oven hajalle ja sitä ennen hajottivat kaksi ikkunaa. He lampsivat sisälle ja viisveisasivat meistä.

Minä ja Ewan pakenimme yhteiseen makuuhuoneeseemme ja lukitsimme oven, vaikka syvällä sisimmässämme tiesimme, ettei se mitään auttaisi, jos nuo päättäisivät tulla huoneeseemme. Minä tosin epäilin, ettemme me, minä ja Ewan olleet niin kiinnostavia, kuin äitini ja isoveljeni.

Kuulin Kennethin huutavan raivoissaan jotakin, sen jälkeen kuului tömähdys ja sarja pienempiä mätkähdyksiä ja vaikerrusta, joka kantautui tuvasta ja minua pelotti. Kurkistelin avaimenreiästä ja näin, miten miehet raahasivat äitini, isän ja äidin makuuhuoneeseen, jonka jälkeen he sulkivat oven perässään. Näin, että isoimman miehen kädet olivat veressä, kun he menivät ohi ja arvasin, että se oli Kennethin verta. Tuvan räsymatolla on vieläkin muistona ruskehtava läikkä, siinä mihin Kenneth oli kaatunut.

Kuulin miten äiti huusi ja kyyneleet vierivät poskilleni, eivätkä Ewaninkaan silmät olleet kuivat. Äkkiä kuulin äidin naurahtavan, mutta se oli jotenkin omituinen, yhtä aikaa pelokas, sekava ja huvittunut naurahdus ja kuulin äidin sanovan, mitä se sitten tarkoittikin; "Eihän sinulla näytä viisari värähtävän, et pysy mihinkään nytkään." Ja uusi nauru, sitten mätkähdys ja miehen karkea kirous: "Turpa kiinni, helvetin lehmä!"

Sen jälkeen kuulin, miten mies alkoi pitää kummallisia lähes röhkiviä ääniä, jonka alta kuului karmea ääni, jota en ikipäivinä unohda. Se oli karmeaa kakovaa ääntä, kuin silloin kun nousee pitkään sukellettuan pintaan, mutta paljon paljon pahempaa.

"Äiti!" Huusin, avasin oven ja syöksyin käytävään, mutta matkani tyssäsi, kun Kenneth hoiperteli naama verisenä vastaan ja käski pysyä huoneessa. Hänellä oli kädessään yksi isän kirveistä ja hän hoippuroi isän ja äidin huoneen ovelle, potkaisi sen auki ja astui sisälle.

"Hähää, katsokaa kuka tuli paikalle, hellanlettas, sehän on poju." Kuului yksi mies sanovan ja jatkavan vielä, "Ala vetää pentu, jos henkesi on sulle kallis."

"Näpit irti äidistä, senkin saasta!" Kenneth karjui raivoissaan. Hän todella kiehui, sillä tuo raivo oli koko ajan kasvanut hänen sisällään ja nuo miehet olivat sytyttäneet sen täyteen liekkiinsä.

"Mitä ne tekee äidille ja Kennethille?" Kysyi Ewan ja ennen kuin ehdin vastatakaan hän juoksi Kennethin luo. Minä juoksin hänen peräänsä ja kuulin miten yksi miehistä kysyi. "Kukas tämä pentu on?"

"Ewan, mitä sinä teet täällä, painu pois!" Kuului Kennethin hätäinen ääni.

"Kenneth, mitä tapahtuu, miksi äiti makaa lattialla veressä?" Ewan kysyi itkuisella äänellä.

"En voi kertoa, mene nyt pois." Kenneth pyysi epätoivoisena. Itse en uskaltanut mennä huoneeseen, vaan pysyi ovella ja kuuntelin, vaikka minua pelottikin kovasti.

"Oi voi, söpö pikkuveli." Yksi miehistä irvaili ja ovenrakosesta näin, miten Kenneth veri Ewanin turvaan taakseen.

"Pää kiinni Emmeth, ei ole aikaa, tapa nuo ja lähdetään." Kuului toinen mies sanovan.

"Miks ne pitäis tappaa, kelle ne muka lavertelis?" Emmeth tuntui kysyvän.

"Lavertelevat isälleen tietty." Kolmas ääni irvaili.

"Joo niin laverrellaan, paitsi siinä on yksi juttu, minun isäni ei ole Ewanin isä." Kenneth karjui, vaikka se oli asia, josta isä oli käskenyt pysyä vaiti. "Yksi teistä mulkuista on hänen isänsä!" Hän jatkoi huutoaan.

"Täh? Mitä tuo oikein horisee?" Emmeth kysyi, selvästi uskomatta korviaan.

"Juuri niin, senkin paskiainen, sinä tai joku noista kavereistasi, olette isä Ewanille. Onneksi olkoon." Kenneth raivosi, vaikka näinkin rakosesta, ettei hän voinut kovin hyvin sen jäljiltä, kun se iso mies oli häntä hakannut.

"Poika puhuu pehmosia. Mennään." Iso mies tuntui sanovan.

"Te ette mene minnekään, vaan maksatte rikoksistanne!" Kenneth karjui ja samalla hänen kirvestään pitävä kätensä kohosi. Kuulin miten jokin suhahti halki ilman kerran, kaksi ja osui mässähtäen johonkin, jonka jälkeen kuului miehen karjaisu. Tuo jokin viuhui halki ilman ja osui ällöttävästi johonkin, vasta myöhemmin näin, että Kenneth oli huitonut miestä kirveellä ja osunut lopulta tämän päähän.

Lähes samaan aikaan alkoi kuulua pauketta. Kurkistin raosta, mutten voinutkaan katsoa, kun näin Kennethin lentävän seinää vasten ja jäädessä siihen retkottamaan liikkumattomana, paita ja seinä veressä. Ewan seisoi paikallaan täristen, eikä uskaltanut liikkua, kunnes viimein vajosi polvilleen ja vetäytyi nurkkaan peloissaan. Minä painauduin seinää vasten, niin etteivät kaksi miestä, jotka juoksivat karkuun, nähneet minua. He vain juoksivat ja kiroilivat. Kuulin heidän metelöivän jotakin tuvan puolella, kunnes kuulin oven kolahtavan.

Viimein uskaltauduin vanhempiemme makuuhuoneeseen ja näin Ewanin kyyhöttävän nurkassa, Kun taas äiti makasi toisella puolella sänkyä alasti verilammikossa. Jopa hänen kasvonsa olivat verenpeitossa ja kaula oli sinelmillä ja se osa kasvojen ihoa, mikä veren alta näkyi, oli sinertävää. "Äiti." MInä sanoin, mutta äiti ei liikkunut, makasi vain siinä asennossa mihin oli jäänyt. "Äiti." Sanoin uudelleen ääneni sortuessa ja tunsin kyyneleiden vierivän poskilleni.

Astelin isoveljeni luo, koko ajan tarkkailen isoa veristä miestä, joka makasi seinää vasten, eikä myöskään liikkunut. Vaikka tiesin hänen kuolleen, pelkäsin häntä silti. Minä kumarruin viimein tutkimaan Kennethiä, joka ei liikahtanutkaan, vaan oli yhä siinä paikassa mihin oli jäänyt ja tuijotti tyhjin silmin eteensä.

"Kenneth? Ken? Herää." Minä sanoi ja töykkäsin häntä kevyesti olkapäähän. Odotin, että hän pomppaisi ylös kuin joskus pelleillessään, mutta ei, hän vai oli samassa asennossa yhä ja tumma verilammikko levisi hänen alleen. Vasta silloin tilanteen kauheus alkoi saavuttaa tajuntaani ja minusta tuntui, että se oli aivan liikaa kestää. Minun teki mieli mennä myös nurkkaan kyyhöttämään, mutta jotenkin minä tiesin, ettei se kävisi päinsä. Astelin siis Ewanin luo ja polvistuin hänen viereensä. Minä juttelin hänelle pitkään, kunnes hän viimein nosti kasvonsa minua kohti ja näin, että hänen kasvoilleen oli myös roiskahtanut verta.

"Ewan tule, me ei voida olla täällä. Mennään tuvan puolelle odottamaan isää, niin saat pestä naamasi." Minä sanoin ja yritin pysyä rauhallisena, vaikka se olikin hyvin vaikeaa. Sain maanitella kauan, että sain Ewanin liikkeelle, hän oli selvästi hyvin pahasti järkyttynyt tapahtuneesta ja minä päätin olla hänelle tukena, päätin että hän voisi tulla juttelemaan minulle mitä ikinä halusikin ja minä kuuntelisin häntä.

Lopun yötä ja seuraavan päivän me vietimme tuvassa ja odotimme isää palaavaksi. Emme tienneet mitä tehdä, eikä meillä ollut voimiakaan, että olisimme saaneet heidät vietyä ulos ja haudattua. Viimein myöhään illalla isä saapui. Nähtyään sotkun hän painui tutkimaan kaikki huoneet.

"Eeeeeih! Ei ei ei." Kuului huuto, enkä voi koskaan unohtaa sitä huutoa. Se kummittelee vieläkin painajaisissani. Viimein minä ja Ewan uskalsimme mennä makuuhuoneeseen ja siellä isä istui lattialla ja hän oli vetänyt äidin syliinsä. Isän posket olivat aivan märät kyynelistä ja hän itki.

En ole koskaan ennen nähnyt isän itkevän, eikä hän ole koskaan tuon jälkeen sitä tehnyt meidän nähtemme. Mutta olen varma, että hän itki itsensä uneen monina iltoina peräkkäin. Hän ei enää koskaan voinut nukkua heidän makuuhuoneessaan, vaan siiryi nukkumaan Kennethiltä vapautuneeseen vuoteeseen ja lukitsi heidän makuuhuoneensa oven.

Isä jaksoi haudata Kennethin, äidin ja sen ison pahan miehen. Hän teki äidille ja Kennethille yksinkertaiset hautakivet, miehen ruumiin hän vei pois meidän tontiltamme. Hän ei halunnut sen tahraavan enenpää tonttia, kuin mitä se mies oli jo eläessään tehnyt. Tämän jälkeen isä kävi ilmoittamassa esimiehelleen, ettei enää tulisi töihin ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Esimies ymmärsi, ettei hän halunnut jättää perhettään enää turvatta ja sanoi, ettei hänen enää tarvinnut tulla, mutta että he kyllä auttaisivat tarvittaessa ja lupasivat etsiä nuo kaksi viheliäistä olentoa ja saattaa heidät oikeuden eteen.

Isä palasi kotiin ja näytti hyvin väsyneeltä ja vaatteetkin olivat yhä verentahrimat. Viimein hän lysähti pöydän ääreen ja antoi itkun tulla. Näin kuinka hänen koko ruumiinsa tärisi itkusta ja tiesin että hän oli surullinen. Olin itsekin surullinen.

Hän oli pitkään hyvin masentunut, eikä oikeastaan välittänyt mitä me teimme. Me vain annoimme hänen olla ja minä jouduin olemaan se joka huolehti Ewanista. Me vietimmekin paljon aikaa yhdessä ja ulkona. Välillä kävimme äidin ja Kennethin haudalla. Emme koskaan lähteneet pidemmälle, vaan pysyimme pihapiirissä, sillä emme halunneet huolestuttaa isää.

Pitkän ajan kuluttua elämä alkoi tasaantua ja isäkin alkoi olla paremmassa kunnosa. Hän jaksoi paremmin meidän kanssamme ja otti jälleen osaa kotiaskareihin. Mutta silti näin surun asuvan hänen kasvoillaan ja ainokaisessa silmässään. Vaikkei hän tällä kertaa saanutkaan ainoatakaan osumaa, oli häneen sattunut yhtä lailla, hänen sisimpänsä oli haavoittunut, pirtaleina ja sitä hän kokoaisi pitkään, eikä välttämättä saisi koskaan ehjäksi.

Ewan odotti jonkin aikaa, ennen kuin uskalsi mennä juttelemaan isälle. Häntä huolestutti yhä, se mitä hän oli kuullut Kennethin huutavan niille miehille. Hän oli minultakin kysynyt pitikö se paikkansa, mutta minä en tiennyt. Olinhan vasta itsekin sen saanut tietää. Niinpä Ewan sitten päätti ottaa härkää sarvista ja jutteli isän kanssa. Heillä olikin pitkä keskustelu ja isä vastasi kärsivällisesti Ewanin kysymyksiin.

"Onko se totta? Siis se, että yksi niistä miehistä on minun oikea isäni?" Ewan kysyi ja katsoi surkeana isää.

"On se, vaikka toivoisinkin, ettei olisi." Isä vastasi hiljaa.

"Mutta sittenhän minä en kuulu tänne." Ewan sanoi ja pullea kyynel karkasi hänen poskelleen.

"Ewan." Isä aloitti ja laskeutui sitten hänen tasolleen. "Sinä kuulut tänne ja olet yksi meistä äitisi kautta." Hän jatkoi ja katsoi surumielisesti hymyillen Ewania ja pyyhkäisi hiuskiehkuran pois tämän kasvoilta.

"Niin, mutta." Ewan aloitti.

"Ewan, minä en ehkä ole oikea isäsi, mutta olen sinulle isä, jos niin haluat." Isä sanoi ja näin, että hän oli tosissaan. "Minä voin nähdä sinussa äitisi piirteet, jotka sinä olet häneltä perinyt." Hän lisäsi ja nosti kevyesti sormellaan Ewanin leukaa.

"Mutta olen silti heitäkin ja muistutan teitä kaikesta tapahtuneesta koko ajan." Ewan niiskutti.

"Se on totta, eikä sille voi mitään." Isä vastasi. "Sinä muistutat meitä myös äidistäsi, jota me rakastamme. Me rakastamme sinua, sillä olet, kuten sanoin, osa häntä." Hän lisäsi ja halasi Ewania. Näin kyyneliä isän silmissä, siinä missä Ewankin itki.

"Olet aina osa Stormien perhettä, muista se." Isä sanoi vielä ja pörrötti Ewanin hiuksia. Minunkin poskeni olivat märät, sillä tilanne oli koskettava ja nuo menneet tapahtumat sattuivat yhä syvälle sisimpääni.

Murhe ei haihtunut mihinkään, mutta ei tuntunut enää niin voimakkaalta kun muutamaa vuotta myöhemmin saavutin teini-ikäni. Samaan aikaan, me olimme ottaneet hoiviimme kauniin kulkukissan, joka sai nimekseen Arlene. Isä sanoi, että se oli sarjakuvasta, mutta me emme olleet sellaisia koskaan nähneetkään, joten isä lupasi, että toisi sellaisia joskus meille, jos vain löytäisi.

Ewanista ja Arlenesta tuli parhaat ystävykset. Vaikka toisinaan Arlene osasi olla aika ilkeäkin tai sitten se oli vain sen luontaista kissamaisuutta, johon kuului mm paikkojen kynsiminen hajalle.

Minä sen sijaan aloin edesmenneen veljeni tavoin treenaamaan, sillä toivoin, että minustakin voisi olla apua isälle, jos ne miehet vielä palaisivat joskus takaisin.

Tässäpä tämä tällä kertaa. Seuraavassa osassa paljastunee saako Kiaran itselleen tyttöystävää ja että jääkö nuo kaksi lurjusta vielä kiinni ja miten Ewan siihen reagoi. Siihen asti mukavia lukuhetkiä teille. :)