No niin, nyt tuleekin aika nopeasti seuraava osa. Eli nyt kuljemme Ewanin matkassa, hänen aloittaessaan yliopiston ja törmätessä siellä tuttuihin.

****

EDELLEEN VAROITUS, VOI SISÄLTÄÄ VOIMAKKAITA KOHTAUKSIA JA KUVIA!

NUORIMMILLA LUKEMINEN OMALLA VASTUULLA!

****

Minä siis saavuin yliopistoalueelle ja hoidettua tärkeimmät opiskeluun ja asumiseen liittyvät asiat, minä saavuin ränsistyneelle rekennukselle, jonka pihassa kasvoi vain yksi ainoa puu ja rappusten vieressä yksi pieni melkein pystyynkuollut pensas. Olin saapunut viimeisten joukossa, joten jouduin tyytymään siihen ainoaan huoneeseen, joka oli jäänyt jäljelle. Se olikin aika koruton, eikä siellä ollut muita huonekaluja kuin sänky. No en minä siellä sen enempiä tarvitsisikaan, kun kaikki tarpeellinen löytyi oleskelutilassa. Ainoa, jota kaipasin oli rauhallinen ympäristö, josta ei ollut tietoakaan, sillä kaikenkarvaista menijää tuntui riittävän asukkaiden itsensä lisäksi.

Tuntui kuin asutolassa olisi ollut jokin huutosakin tyttöjä, maskotteja ja satunnaisia viuhahtelijoita puoleensa vetävä magneetti. Tosin iltaa kohden tämä tuntui hiljalleen rauhoittuvan, jolloin sai rauhassa keskittyä olennaiseen, eli opiskeluun. Halusin kovasti näyttää, että minustakin oli johonkin. Vaikka yritinkin keskittyä kurssilta saamaani tehtävään ajatukset lipuivat alinomaa Eleonoraan. Häntä minä rakastin yhä, mutta käskin itseäni lopettamaan moisen haihattelun ja toivon elättelyn, sillä jos koskisin Eleonoraan, joutuisin hänen isänsä käsittelyyn, eikä minusta jäisi jäljelle kuin märkä läntti. En minä terveyteni puolesta pelännyt. Tekisin muutenkin mitä vain Eleonoran vuoksi, mutten halunnut suututtaa hänen isäänsä, minä kuitenkin kunnioitin tätä, vaikken hänen mielestään ollutkaan toivotunlainen mies Eleonoralle.

Hämmästys olikin suuri, kun eräänä päivänä törmäsin oleskeluhuoneeseen ja näin Eleonoran siellä. Hän oli jo tullut päiviä ennen minua asuntolalle, mutta me emme olleet kohdanneet ennen tätä päivää, sillä oli ollut kiireinen, ettei hänellä ollut aikaa katsella poikia. Eleonora huomasi minut ja hymyili.

"Hei Ewan." Hän sanoi ja laski kirjan käsistään.

"Hei." Minä mutisin ja hautauduin nojatuoliin, syventyen nopeasti kurssiltani saamaani kirjaan. En uskaltanut tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, vaikka sisimmässäni minä halusin sitä.

"Sinulla näyttää olevan paljon läksyjä." Eleonora jatkoi itsepintaisesti.

"Joo, niin on." Sanoin ja nostin katseeni kirjastani. Eleonora oli laskenut kirjansa sohvalle ja astellut aivan viereeni. Katselin häntä ja toivoin, että olisi toisin, että me voisimme olla yhdessä, mutta nyt se ei käynyt päinsä, sillä en halunnut minkäänlaisia riitoja asian tiimoilta.

"Kuule, olen pahoillani siitä mitä isä sanoi." Eleonora sanoi sitten ja kumartui niin lähelle, että saatoin haistaa hänestä huokuvan kukkaistuoksun.

"Ei se mitään. Oikeassa hän on." Sanoin ja painoin katseeni alas. "Minä en ole sopivaa seuraa sinulle." Lisäsin hiljaa.

"Ja minä kun en anna muiden päättää siitä kenen kanssa olen." Eleonora napautti kipakasti ja ennen kuin ehdin liikahtaakaan, tunsin hänen huulensa omillani. Hetkeksi kaikki tuntui katoavan ympäriltamme ja olin onnellinen, mutta vain hetken, joka oli pian tiessään. "Ewan, minä rakastan sinua ja minulla on ollut sinua ikävä." Eleonora sanoi ja katsoi minua silmiin.

"Minäkin rakastan sinua, mutta ei tämä vain käy." Sanoin ja katsoin hänen kauniita silmiään, joissa näkyi vihreää ja kultaa, jotka kimaltelivat kauniisti hämärässä valaistuksessa. Hän oli niin kaunis, että minulta pääsi kuin huomaamatta syvä huokaus.

"Minä en välitä mitä muut sanoo, minä kuuntelen sydäntäni. Kuuntele sinäkin omaasi." Eleonora sanoi ja suuteli minua jälleen. Tämän jälkeen hän vetäytyi minusta kauemmaksi ja asteli takaisin sohvalle.

Minä näin, että hän oli yhtä surullinen kuin minäkin. Ehkä me voisimme sittenkin seurustella, mutta me emme voisi näyttää sitä muille. Harmitti, sillä olisi halunnut huutaa rakkauteni Eleonoraan koko maailmalle, olisin halunnut heti paikalla polvistua hänen eteensä ja kosia häntä, mutta tiesin ettei se kävisi päinsä. Huokaisin ja yritin keskittyä lukemiseen, mutta siitä ei tullut yhtään mitään, joten nousin ja päätin mennä huoneeseeni. Pysähdyin kuitenkin ovelle ja käännyin katsomaan Eleonoraa, mutta tämä tuijotti itsepintaisesti kirjaansa. Astuin aulaan ja tassuttelin huoneeseeni, mutten pystynyt sielläkään lukemaan, joten palasin aulaan ja yritin tehdä jotain muuta.

Tunsin itseni jotenkin levottomaksi, eikä mikään, mihin ryhdyin tuntunut onnistuvan. Viimein luovutin ja olin jo menossa takaisin huoneeseeni, yrittääkseni nukkua, kun tunsin kevyen kosketuksen hartiallani. Käännyin ja näin Eleonoran, hän seisoi siinä kauniina ja hymyilevänä. Ennen kuin ehdin estään hän veti minut lähemmäksi ja painoi täyteläiset huulensa minun huulia vasten. Hänen huulensa maistuivat kesälle ja minä hengitin kiivaasti tuntiessani hänen lämpimän vartalon omaani vasten. Saatoin melkein tuntea hänen sydämensä sykkeen ja se sykki yhtä kiivaasti kuin omani. Tätä minä halusin ja vastasin suudelmaan hellästi.

"Pidä näppisi erossa sisarestani äpärä!" Kuului raivoisa huuto ja seuraavassa hetkessä meidät reväistiin kovakouraisesti erilleen. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, iso nyrkki kaivautui palleaani, niin että putosin henkeäni haukkoen polvilleni. Tuskin sain hengitykseni tasaantumaan ja noustua seisomaan, kun sain nyrkistä kasvoihini. Horjahdin taaksepäin ja tunsin, miten nenäluuni rutisi ja sattui. En ehtinyt edes tointua iskusta, kun seuraava osui ja näin tähtiä. Kesti tovin, ennen kuin sain kasattua itseni ja noustua jälleen seisomaan.

"Nick, senkin idiootti!" Eleonora kiljui raivoissaan ja repi veljensä kauemmaksi minusta.

"Katsokin, että pysyt erossa sisarestani!" Nick ärisi ja mulkoili minua raivoissaan.

En vastannut, vaan peräännyin, sillä en halunnut riidellä. Menin kasvojani pyyhkien huoneeseeni ja minusta tuntui pahalta. Kuulin oven läpi, miten Eleonora läksytti veljeään, minun hakkaamisestani.

"Nick, pysy erossa elämästäni." Eleonora huusi vihaisena ja kuulin askelten töminää ja pamauksen, kun Eleonora kiskaisi oven perässään kiinni. Tämän jälkeen tuli hiljaista, vain metallinen kolina kieli siitä, että Nick purki kiukkuaan treenaamalla jo ennestään lihaksikasta kroppaansa.

Lepäsin vuoteellani, kunnes torkahdin. En tiedä kuinka kauan olin ollut unessa, kun kuulin hiljaisen koputuksen oveltani.

Nousin vuoteeltani, hoipuin ovelle ja avasin sen.

"Eleonora, mitä sinä täällä teet?" Kysyi huolestuneena.

"Halusin tulla katsomaan, miten sinä voit." Hän sanoi ja astui huoneeseeni estelyistäni huolimatta. Painoin oven kiinni hänen perässään ja aioin painua vuoteelleni, kun hän äkkiä kääntyi ja veti minut lähelleen. Tunsin kivusta huolimatta jälleen samaa hurmiota, kuin aikaisemmin. Vetäydyin varovaisesti hänestä ja katsoin hänen kauniita kasvojaan.

"Eleonora, tiedät kyllä ettei tämä käy." Sanoin hiljaa.

"Minä en välitä." Eleonra sanoi ja katsoi minua. Hän painautui uudelleen lähemmäksi ja painoi hellän varovaisen suudelman, varoen haljennutta huultani. "Olen pahoillani, veljeni takia. Hän on aina ollut vähän äkkipikainen." Hän sanoi sitten.

"Ei se mitään." Sanoin ja vain katselin Eleonoraa. Hän oli kaunis ja minä halusin viettää koko loppuelämäni hänen kanssaan ja niinpä minä hetken mielijohteesta heittäydyin polvilleni ja kysyin; "Eleonora, haluaistiko... mennä naimisiin kanssani?"

Hetken Eleonora seisoi hiljaa paikallaan, kunnes hänen kasvoilleen levisi autuas hymy ja hän sanoi; "Tahdon." Tämän jälkeen nousin ja vedin hänet syleilyyni. Hän halasi minua niin lujaa, että voihkaisin tahtomattani, sillä vatsani oli yhä hellänä Nickin iskusta.

"Oi, anteeksi. Minä unohdin." Eleonora sanoi ja näytti olevan pahoillaan.

"Ei se mitään." Sanoin ja istuuduin vuoteeni reunalle istumaan. "Sinun vuoksesi, teen mitä vain." Sanoin ja hymyilin. Tunsin olevani jälleen onnellinen.

Eleonora tuli luokseni ja painoi minut hellävaroen vuoteelleni ja minä annoin sen tapahtua. Tämän jälkeen hän painautui aivan viereeni ja minä tunsin jälleen hänen vartalonsa omaani vasten. Se tuntui hyvältä, minä tunsin leijuvani jonnekin. Me annoimme tunteidemme viedä ja ennen kuin huomasimmekaan, me olimme kietoutuneet toisiimme ja suutelimme kiihkeästi.

Minulla oli pieni hetki, jolloin melkein peräännyin, mutta tunteeni olivat niin paljon voimakkaammat ja veivät mukanaan. Vaatekappale toisensa jälkeen putosi lattialle ja minä olin iloinen siitä, että oveni sai lukkoon. En olisi kovinkaan ilahtunut, jos meitä oli häiritty kampuksella liikkuvien ääliöiden taholta ja vielä vähemmän halusin, että Nick saisi meidät kiinni itse teossa.

Minä yritin olla hellä ja varovainen, sillä halusin tämän olevan jotain ainutlaatuista ja ihanaa. Myötäilin Eleonoran liikkeitä, kosketin häntä hellästi ja hän minua. Unohdimme täysin ajankulun ja viimein yön pimeinä tunteina me nukahdimme sylikkäin. Heräsimme vasta aamulla, kun ensimmäiset auringonsäteet kurkistivat sisälle huoneeseeni.

Lepäsimme vielä hetken vieretysten, ennen kuin Eleonora nousi, pukeutui ja poistui vähin äänin. Hän ei halunnut veljensä huomaavan, missä oli yönsä viettänyt, enkä minäkään sanottavammin halunnut riidellä Nickin kanssa.

Pukeuduin itsekin ja siirryin keittiön puolelle, jossa Eleonora oli jo nauttimassa aamiaistaan. En istuutunut hänen pöytäänsä, koskapa myös Nick saapui aamiaiselle ja katsoi minua aika rumasti. Aamiainen kului hiljaisuuden vallassa, jonka jälkeen painuin jatkamaan edellisenä iltana kesken jäänyttä lukemista ja nyt se tuntui sujuvan.

Siitä lähtien, minä ja Eleonora tapailimme toisiamme aina, kun se vain oli mahdollista ja kun Nick oli jossain muualla. Monta yötä me vietimme minun huoneessamme, emmekä suinkaan aina nukkuneet. Se oli ihanaa aikaa, jota en milloinkaan unohda.

"Kuule Ewan." Eleonora sanoi, kun me jälleen kerran lepäilimme vuoteessani.

"Niin rakkaani?" Kysyin ja katsoin Eleonoraa, joka leikitteli mietteliäänä hiuskiehkuralla.

"Pidätkö sinä lapsista?" Hän kysyi ja katsoi minuun vakavana.

"Pidän." Vastasin empimättä. "Kuinka niin?" Kysyin sitten ja rutistin kulmiani.

"No, en nyt tiedä kuinka asian muotoilisin, mutta sinusta tulee isä." Eleonora vastasi ja katsoi minua kasvoillaan lämmin ja pehmeä hymy.

"Tämä on..." Aloitin ja jäin sanattomana katsomaan Eleonoraa. Olin tietenkin iloinen tästä uutisesta, mutta sitten mietin mitä hänen isänsä ja veljensä tästä sanoisivat. "Eleonora, minä en tiedä mitä sanoa. Olen toki onnellinen, siitä mistä kerroit, mutta minua huolestuttaa, se miten muut siihen suhtautuvat." Jatkoin viimein.

"No heidän on vain hyväksyttävä se, sillä minä en sinun lapsestasi luovu." Eleonora sanoi varmana ja katsoi minua suoraan silmiin.

"Olen silti huolissani." Sanoin ja silitin hajamielisenä Eleonoran vatsaa. "Haluan olla isä lapselle ja haluan kantaa vastuuni, mutta en tiedä miten se onnistuu." Jatkoin.

"Kyllä, me tämän jotenkin saamme järjestettyä." Eleonora sanoi luottavaisena ja laski kätensä minun käteni päälle.

"Toivottavasti." Sanoin ja hymyilin viimein. "Veljellesi meidän on kumminkin kerrottava ajoissa, sillä me emme voi salata asiaa häneltä loputtomasti." Jatkoin.

"Tiedän." Eleonora vastasi ja halasi minua lujasti.

Niin sitten eräänä päivänä astelin Nickin luo, tietoisena siitä, että tulisin saamaan jälleen turpiini, kun kertoisin uutiset hänelle. Mutta halusin, että hän saisi tietää sen minulta ja että minä ottaisin asiasta täyden vastuun, koska lapsi olisi minun lapseni ja lapsesta ja Eleonorasta tulisi minun perheeni, jota minun kuului elättää ja suojella ja sen minä myös tekisin.

Nick oli jälleen treenaamassa ja nähtyään minut hän näytti siltä, että voisi helposti heittää minua yhdellä painoista.

"Kuule Nick." Aloitin, enkä tiennytkään miten jatkaa. "Meidän on aika haudata sotakirves, sillä haluan keskustella sinun kanssasi eräästä hyvin tärkeästä asiasta ja minä toivon, ettet sinä nyt raivostu. Lupaathan, Eleonoran tähden." Minä takeltelin ja valmistauduin jo pakenemaan paikalta, ennen kuin hän tosiaan heittäisi minua jollain painolla.

"No anna tulla." Nick murahti ja katsoi minua tuikeasti. Minä nielaisin ja henkäisin syvään. Nyt sitä mennään, ajattelin ja pelkäsin seurauksia.

"Minä ja Eleonora olemme seurustelleet jo pidemmän aikaa sinulta salaa ja nyt kävi niin, että hän on raskaana." Kerroin ja jatkoin ennen kuin hän ehti avata suutaan. "Se on minun ja minä olen jo luvannut Eleonoralle, että kannan vastuuni hänestä ja tulevasta lapsesta."

Nick oli vaiti ja tuijotti minua, kuin ei olisi vielä koskaan ennen tavannutkaan minua. Astahdin vaistonvaraisesti taaksepäin ja valmistuduin pakenemaan.

"No ei kai sille sitten mitään voi." Nick murahti sitten. "Eleonoran vuoksi ja muista, että jos sinä jollainlailla satutat häntä, minä möyhennän sinut." Hän lisäsi.

"Minä en voisi koskaan satuttaa häntä." Sanoin ja huokaisin helpotuksesta. "Halusin, että kuulet tämän minulta, koska minähän olen tähän osasyyllinen ja minä haluan olla isä lapsilleni, toisin kuin minun oikea isäni." Lisäsin ja puhuin ensimmäisen kerran pitkään aikaan oikeasta isästäni.

Näin, että Nick katsoi minua ihan erilailla, kuin olisi huomannut, etten minä niin kamala ollut, kuin mitä hän oli luullut. Ei meistä kai mitään ylimpiä ystävyksiä tulisi, mutta tulisimme vähän paremmin toimeen keskenämme.

Elämä tämän jälkeen oli hieman helpompaa ja jossain välissä Eleonoran vatsakin kasvoi niin, että raskauden saattoi huomata. Hän ei silti antanut sen haitata opiskeluaan, vaan hän luki kokeisiin ja tentteihin ja teki kurssilta saamiaan läksyjä. Minä tietysti autoin häntä sen mitä pystyin ja Nick näytti olevan tyytyväinen. Eräänä iltana kun olimme oleskelutilassa hän tuli luokseni.

"Kuule Ewan. Olen pahoillani siitä mitä sanoin ja tein." Nick sanoi ja katsoi minua nolona.

"Ei se mitään. Et sanonut mitään, mitä en olisi jo kuullut aiemmin." Sanoin ja olin hyvilläni siitä, että hän pyysi minulta anteeksi. Ei hänkään ollut niin hankala tapaus, kuin olisi voinut luulla.

"Ei kun oikeasti. Minä olin typerä. En olisi saanut sanoa niin." Nick vänkäsi vastaan. Hän oli yhtä itsepäinen kuin pikkusiskonsakin.

"Anna olla. Se on mennyttä." Sanoin. "Eikä iskuistasikaan jäänyt pysyviä vaurioita." Lisäsin hymyillen.

"Hyvä on." Nick sanoi ja hymyili. Me olimme kenties kaverit, ei enempiä. Tai no perheen jäseniä tavallaan.

Eleonra saapui huoneeseen ja minä kiirehdin hänen luokseen, auttaakseni tarvittaessa. Silittelin hänen mahakumpuaan, joka oli jo melkoisen näkyvä.

Lässytin vielä jotain massulle ja sain Eleonoran nauramaan.

"Olet höpsö, tiesitkö sen." Hän sanoi ja nauroi.

"Ehkä minä sitten olen." Myönsin ja hymyilin.

Päivät kuluivat kutakuinkin rauhallisissa merkeissä ja opiskelu sujui hyvin. Me menimme yhtä matkaa, sillä oli selvinnyt, että meillä kaikilla kolmella oli sama kurssi. En halunnut antaa Eleonoran kulkea niin myöhään yksin, sillä se kurssi alkoi tosi myöhään, kesti pari tuntia ja piti sitten taivaltaa takaisin pimeässä. En itsekään pitänyt pimeästä, mutta Eleonoran ja Nickin kanssa se oli hauskempaa.

Eräänä iltana me lähdimme tapamme mukaan kurssille, mutta perille me emme koskaan pääseet. Muistan, että me vitsailimme jotain keskenämme ja sitten kaikki pimeni. Kun heräsimme olimme karussa huoneessa, josta ei päässyt pois.

Tarkemmin ajateltuna, se oli selli. Seinässä roikkui yksi kettinki ja katosta toinen ja lattialla oli vain yksi likainen patja nukkumista varten. Annoin sen Eleonoran käyttöön ja istuin itse kylmällä lattialla. Nick vaelsi levottomana pitkin huonetta ja yritti keksiä ulospääsyä.

"Miksi juuri me?" Nick kysyi ties kuinka monennen kerran ja viimein rauhoittui ja jäi nojaamaan kaltereita vasten.

En ehtinyt vastata hänen kysymyksiinsä, kun huoneeseen tuli kolme nuorta miestä. Miehistä vaalein näytti olevan johtaja ja kaksi muuta, iso mörssäri ja toinen klovnin näköinen olivat selkeästi hänen alaisiaan.

Nick perääntyi kaltereiden luota, nähtyään, että johtajalla oli ase. Miehet eivät puhuneet sanaakaan, vaan katselivat meitä kylmästi ja arvioivasti. Viimein astuin edemmäksi ja päätin yrittää jutella heidän kanssaan.

"En tiedä miksi te olette meidät tänne tuoneet, mutta voisitteko edes päästää tämän naisen menemään. Hän on raskaana." Selitin, mutta miehet eivät vastanneet mitään. Katsoivat vain minua kylmästi. Viimein nuo kolme poistuivat ja me jäimme keskenämme pimeään.

Miehet eivät pahemmin käyneet luonamme. Vain tuomassa vähän vettä ja ruokaa ja joskus valitsivat jonkun meistä, joskin minä tarjouduin aina vapaaehtoisesti, joten muita ei oikeastaan edes satutettu. Minua senkin edestä.

Eräänä iltana kun olimme saaneet tavanomaisen annoksen, huomasimme, että ilta-annoksen tuonut mies, oli pudottanut avaimet lattialle, lähelle kaltereita. Nick kurotti ja kurotti, kunnes sai avaimet käsiinsä. Hän avasi oven ja hoputti meitä.

"Ei. Minä jään." Sanoin, sillä arvasin, että ne lähtisivät meidän kaikkien perään. Minä saattaisin kenties hidastaa heitä edes vähän.

"Eitkä jää. Ala tulla nyt." Nick komensi.

"Ei. Ne tulevat varmasti meidän jälkeemme. On parempi, että minä jään, niin he eivät ehkä ihan heti tule teidän peräänne." Sanoin, vaikka tiesinkin mitä se merkisti.

"Ewan." Eleonora sanoi ja näin kyyneleiden vierivän hänen poskilleen. Olin iloinen, kun miehet eivät olleet koskeneet häneen lainkaan ja toivoin, että jatkossakin olisi niin.

"Eleonora. Mene, ole niin kiltti." Sanoin hiljaa ja painoin katseeni alas.

"Minä rakastan sinua." Eleonora sanoi ja halasi minua.

"Niin minäkin sinua." Sanoin ja vastasin halaukseen. Suutelin häntä vielä ja käskin sitten mennä. Kuulin kun ovi kalahti kiinni ja miten heidän askelensa kaikkosivat. Minä jäin yksin vankilaani, koska olin valinnut niin, pelastaakseni heidät. En tietenkään voinut valmistautua kaikkiin niihin koettelemuksiin, joista osaa en halua kertoa kenellekään niin kauan kuin elän.

Aika kului ja minä toivoin Nickin ja Eleonoran päässeen pakoon. Joitain tunteja myöhemmin miehet tulivat ja todetessaan parin vankinsa kadonneen, sain minä toimia nyrkkeilysäkkinä. He rusikoivat minua niin kauan, että makasin tajuttomana lattialla. Tämän jälkeen elämäni oli synkkää. Miehet tulivat yhä uudestaan ja uudestaan ja rusikoivat minua tai keksivät kaikenlaisia keinoja satuttaa mahdollisimman paljon. He tuntuivat saavan siitä jonkinlaista mielihyvää.

Eräänä yönä havahduin siihen, kun se yksi iso korsto, Rico kai sen nimi oli, kiskoi minut ylös ja sitoi minun ranteeni tiukasti katossa roikkuvaan kettinkiin. En tiedä mitä hän aikoi, kunnes viimein kuului kova läjähdys ja selässä alkoi poltella sellainen kipu, etten ollut sellaista tuntenut vielä ennen. En tiedä kuinka kauan hän minua hakkasi, kunnes jätti minut niine hyvineen roikkumaan, selkä ja kasvot veressä. Hän oli vedellyt raipalla paitsi selkääni, myös kasvoihin. En jaksanut kauaa seistä, jotan vain roikuin käsieni varassa puolitajuttomana. Olin menettänyt ajantajuni ja tajuntani.

Havahduin vasta, kun Rico jälleen palasi. Hän tuli aivan lähelle, niin että saatoin tuntea ja haistaa hänet. En tiennyt, mitä hän aikoi ja vaikka olisinkin tiennyt, en olisi voinut häntä estää. Olin sidottu, eikä minulla ollut voimia ja lisäksi tuo hirviö oli puhkonut silmäni, niin etten nähnyt mitään.

"Huuda vaan niin paljon kuin haluat, ei sua kukaan kumminkaan kuule." Kuulin Ricon matalan käheän äänen aivan korvani vierestä ja melkein samassa raippa läjähti selkääni herättäen uinuneen kivun.

En tiedä kuinka kauan sitä jatkui, sillä minä menetin jälleen tajuntani. Kun jälleen palasin tajuihini, makasin kylmällä lattialla melkein alasti. Minä raahauduin nurkkaan ja jäin kyyhöttämään sinne.

Minä toivoin kuolemaa, vaikka tiesin, etteivät miehet minua tappaisi ennen kuin olivat omasta mielestään valmiita ja siihen menisi varmasti pitkä aika. Tästä yöstä lähtien Rico oli joka öinen vieraani ja minä odotin sitä aina kauhulla. Epäilin, että hän pelasi omaan pussiinsa ja että nämä hänen öiset retket eivät olisi porukan johtajalle mieleen.

****

Seuraavassa osassa sitten näemme, mitä Ewanille tapahtuu ja seuraamme niin Stormien, kuin Burroughien elämää. :)