No niin, inspiraatiotani riitti sitten uuteen osaan, joten tässä tulee, kuten myös ne perusvaroituksetkin;

 

VOI SISÄLTÄÄ VOIMAKKAITA KUVIA JA KOHTAUKSIA, LUKEMINEN OMALLA VASTUULLA

 

Tämän kertainen soittolista:

Chisu - Yksinäisen keijun tarina

Jippu & Samuli Edelman - Jos sä tahdot niin

Blackmore's Night - Wish You Where Here

 

Äänessä jälleen Ewan:

Paraneminen oli hyvin hidasta ja kieltämättä tuskallistakin. Välillä tuli takapakkiakin ja ajoittain minua vaivasi kuume, joka oli seuraus tulehtumaan päässeistä haavoista ja ruhjeista. Se että näitä tulehtuneita vammoja oli, johtui tietenkin siitä, etteivät ne kolme ihmishirviötä olleet vaivautuneet hoitamaan minua kummemmin. Hyvä kun edes pesulle pääsin, joskaan en niitäkään hetkiä hyvällä muistele. Rico pilasi senkin minulta, suorastaan häväisi. En usko, että voin enää milloinkaan edes katsoa suihkuhuonetta muistamatta kaikkea sitä pahaa, jonka jouduin kokemaan kyseisessä paikassa.

Lääkäri, joka paljastui Ada Jenkinsiksi, hoiti minua miten parhaiten taisi sairaalan olemattomilla varastoilla, joita ei kai oltu vuosiin uusittu. No miksipä olisikaan, kun ei mitkään toimitukset olleet toimineet vuosikausiin. Jenkins välillä ihmetteli minun sitkeyttäni, vaikka olinkin ollut tullessani melkein kuolemankielissä.

Toisinaan minä toivoin, että olisinkin kuollut, sillä tuo vankeudessa vietetty aika palasi kummittelemaan uniini mitä moninaisimpina muunnoksina, enkä minä pian halunnut edes nukkua. En halunnut, että se kaikki palaisi takaisin edes unissani. Lääkäri Jenkins näki kyllä tummista silmienalusistani, etten minä nukkunut kunnolla ja antoi silloin tällöin unilääkkeen, sillä pelkäsi, että minä romahtaisin täysin, jos vielä jatkaisin valvomistani.

Kersantti Burrough pysyi sairaalassa seuranani ja yritti välillä saada minua keskustelemaan vankeusajastani, mutta ymmärsi kyllä, etten vielä ollut valmis siihen, enkä uskonut että olisin koskaan valmis kertomaan. Ei, en voisi koskaan kertoa, sillä nuo tapahtumat olivat aivan liian lähellä minua ja niiden muisteleminen satutti minua ihan liikaa. Ne tapahtumat olivat tuhonneet sen ihmisen, joka minä olin sitä ennen ollut. Minä olin muuttunut, en ollut enää se nuori poika ja tiesin etten enää olisi turvallinen. En minä sentään voisi koskaan satuttaa Eleonoraa, mutta tiesin, että minä ehkä voisin tappaa ja pelkäsin itseäni sen vuoksi. Vaikka kaipasinkin Eleonoraa, mietin voisinko enää jatkaa elämääni hänen kanssaan, olisinko enää turvallinen  hänelle.

Toinen jalkani ei ottanut parantuakseen lainkaan, koska luu murtunut liian monesta kohtaa ja mennyt niin pieniin palasiin, ettei niitä voinut kiinnittää mitenkään, joten Jenkins joutui tekemään melko vaikean päätöksen ja amputoi jalkani polven kohdalta, sillä siitä ylöspäin luu oli säilynyt kuin ihmeen kaupalla ehjänä.

Niin minä sitten olin jalkapuoli ja hieman myöhemmin silmäpuoli, sillä tosiaan näkö palasi oikeaan silmääni, muttei kuitenkaan kunnollisena. En voi sanoa sitä varsinaiseksi näkemiseksi, sillä en näe enää tarkasti, mutta värejä ja hahmoja minä näen. Kuuloni, hajuni ja tuntoni ovat herkistyneet ja ne kertovat minulle huoneeseeni saapuvan henkilölisyyden yhtähyvin, kuin jos vielä näkisin kunnolla.

Lisäksi kädetkin oli ranteista tuetut, sillä ranteet olivat kärsineet pahoin, kun nuo miehet olivat minua retuuttaneet autonsa perässä pitkin autiomaata. Murtumia niissä ei sentään ollut, mutta taisivat olla sijoiltaat tai jotain sen tapaista Jenkins minulle selitti.

Pitkän aikaa minä olin vuoteenomana, ennen kuin lääkäri antoi minulle luvan liikkua. Mutta koska käveleminen amputoidulla jalalla ja toisella, joka on paketissa, toi hankaluuksia, jouduin liikkumaan pyörätuolilla. Jenkins sanoi, että voisin kokeilla proteesia, kunhan toisen jalan murtumat vain parantuisivat niin, että se kestäisi seisomistakin. Sitä ennen minä liikuin vuoteesta, joko kainalosauvoilla tai pyörätuolilla. No olihan se tyhjää parempi, mutta itse koin, etten todellakaan voisi tällaisena suojella Eleonoraa, jos joku haluaisi tehdä hänelle pahaa, vaikka kuinka tahtoisinkin auttaa.

 

Eräänä aamuna havahduin siihen, että olin saanut vieraan. En ollut osannut odottaa häntä, en edes uskonut että hän tulisi. Olin ajatellut, että me ehkä tapaisimme, kun pääsisin pois sairaalasta, mutten ollut unelissanikaan arvannut hänen tulevan minun luokseni sairaalaan. En tietenkään nähnyt häntä, mutta haistoin saman tutun hajuveden, jonka muistin yliopistolta. Minä auoin suutani kuin kala kuivalla maalla, mutten saanut ääntäkään aikaiseksi.

Tunsin, miten hän laski kätensä minun kädelleni. Miten pehmoiselta ja lämpöiseltä hänen ihonsa tuntuikaan. Juuri sellaiselta kuin muistinkin.

"E-eo-oa." Minä kirahdin viimein ja kyyneleet vierivät poskilleni. Minä olin onnellinen että hän oli siinä, vaikka toivoinkin, ettei hänen olisi tarvinnut nähdä minua tällaisena. Minä olisin halunnut sanoa paljon, kertoa kuinka olin ikävöinyt hänelle, mutten pystynyt.

"Ewan." Eleonora sanoi lempeästi ja kuulin hänen äänestään, ettei häneltäkään ollut itku kaukana. Olin silti iloinen, että hän oli säästynyt siltä, minkä minä olin joutunut kokemaan ja tiesin, että tekisin sen toistekin hänen puolestaan. "Voi kulta, mitä ne ovat sinulle tehneet." Hän sanoi hiljaa ja tunsin kyyneleen putoavan sormilleni.

Me emme puhuneet mitään, syystä etten minä voinut ja syystä, ettemme tienneet mitä olisimme sanoneet toisillemme. Minä halusin sanoa kuinka paljon häntä rakastin ja kuinka ajatus, että näkisin hänet vielä joskus, oli pitänyt minut hengissä paikassa, jota nyt nimitin helvetiksi.

Eleonora jäi sairaalaan ja auttoi Lääkäri Jenkinsiä minun hoitamisessa. Tiesin miten päättäväinen hän oli, enkä vastustellut ja lisäksi osa minusta halusikin hänen jäävän luokseni. Hyvin hitaasti minä aloin uskoa, että ehkä voisimmekin vielä saada onnellisen elämän yhdessä ja saisin nähdä lapseni, jonka rakkaani oli minulle synnyttänyt ja jota en vielä ollut nähnyt, enkä kyllä näkisi, mutta voisin tuntea.

Jenkins oli päättänyt, että voisin yrittää voimistaa silmääni ja poisti siteen. Vain sokean silmän päällä oli lappu ja minä tunsin itseni merirosvoksi ja tuntisin vielä enemmän, jos ja kun saisin proteesin, ei se ehkä puujalka olisi, mutta aika lähelle. Partakin minulla oli ja tukka oli pitkä ja sotkuinen, vaikka sitä olikin merkittävästi lyhennetty.

Vaikken nähnytkään kunnolla, minusta oli mukava istua ikkunan luona ja tuntea pitkästä aikaa auringonvalo ihollani, ilman että se korvensi minua. Näin ikkunan takana kasvavan koivun epäselvänä värillisenä läiskänä ja saapunut syksy värjäsi sen keltaiseksi, joten ikkunasta näkyi nyt keltainen läiskä vihreän, mustan ja harmaan sekamelskan keskellä.

Istuin usein yksin ikkunan luona, sillä en halunnut seuraa. Joskus ennen olisikin seuraa voinut kaivata, mutta koin viihtyväni paremmin, vaikka vankilassani olin usein uneksinutkin puhekumppanista. Eleonora, ei päässyt koskaan yllättämään, sillä minä aistin hänen saapumisensa ja yleensä se oli hänen ihana hajuvetensä, joka hänet kavalsi.

Me keskustelimme toisinaan, tosin minä vain äännähdyksin, sekä elein ja osin viittomakielellä, jota Eleonora ja Jenkins minulle opettivat kun aikaa muilta rutiineilta jäi. Muutamia osasinkin, sekä valitettavasti muutaman kansainvälisenkin käsimerkin, jota tuli vilauteltua, jos satuin olemaan tarpeeksi huonolla tuulella ja halusin olla yksin.

Useimmiten päästin vain jonkilaisen vihaisen äännähdyksen, joka kenties yritti olla kirous.

Vaikka kaipasinkin Eleonoran kosketusta ja halusin kokeilla vieläkö hänen huulensa olivat yhtä pehmeät ja hellät kuin yliopistossa, en minä tohtinut edes yrittää, kun hänen isänsä oli lähistöllä ja minä yhä muistin mitä hän sanoi minulle tuona iltana, ennen kuin minä lähdin yliopistoon. Hän oli nyt auttanut minua ja minä halusin kunnioittaa hänen toivettaan, vaikka sydämeni sanoi toisin.

Eräänä päivänä Kersantti Burrough saapui meidän luoksemme ja kuin yhteisestä sopimuksesta Eleonora siirtyi muualla. Silti minusta tuntui, että hän oli kaiketi puhunut isälleen ja käskenyt tämän puhua minun kanssani.

"Minä tuota... krhm... haluaisin keskustella kanssasi." Kersantti Burrough sanoi kurkkuaan selvitellen ja minä katsoin häntä kysyvästi. Nyökkäsin ja hän istuutui penkille, joka oli jäänyt Eleonoralta vapaaksi. "Minä... minä haluaisin pyytää anteeksi." Hän sanoi sitten ja minä kohotin hämmentyneenä kulmiani.

"Minä olin väärässä ja olen sinulle velkaa yhtä ja toista, sillä ilman sinua, se siat olisivat tehneet ties mitä kauheuksia tyttärelleni." Hän jatkoi ja ennen kuin ehdin tehdä mitään hän halasi minua. En tiennyt mitä tehdä, joten vastasin halaukseen, sillä ymmärsin häntä tavallaan. Hän oli karski mies, eikä tämä kuulunut hänen tapoihinsa, mutta hän oli ymmärtänyt nyt, mitä olin tehnyt ja miksi.

"Anteeksi tunteenpurkaukseni." Hän sanoi irrottauduttuaan minusta ja yskäisi. Minä hymyilin vaisusti ja kohautin olkiani kertoakseni, ettei tuo mitään. "Taidankin tästä poistua, Eleonora varmaan... krhm... tuota haluaa olla sinun kanssasi kahden." Hän sanoi ja hymyili.

Eleonora palasi melkein heti, kun Kersantti Burrough oli lähtenyt. Hän asteli aivan viereeni ja minä saatoin jälleen haistaa hänen parfyyminsa pehmeän tuoksun. Hän kysyi mitä minä ja hänen isänsä olimme keskustelleet ja minä kerroin miten parhaiten taisin. Ehkä hän ymmärsi, ehkä ei, mutta hän vaikutti silti hyvin tyytyväiseltä.

Eleonora kumartui ja tunsin hänen hengityksensä lähelläni, se kutitteli ihoani. Seuraavassa hetkessä tunsin hänen huulensa omillani. Ne olivat yhä pehmeät ja maistuivat hennosti mansikalle. Kosketus oli hellä ja täynnä tunnetta.

Tuo tunne oli niin voimakas, että kyyneleet vierivät meidän molempien poskille. Minä olin kaivannut tätä, mutten silti osannut päästää häntä lähemmäksi. En tiedä pysyisinkö koskaan, mutta juuri sillä hetkellä tuo hellä suudelma pyyhki pahat muistot mielestä hetkeksi ja nosti pintaan niitä muistoja, jotka olivat pitäneet minut hengissä.

Tästä päivästä asti minä ja Eleonora olimmi yhdessä tiiviimmin kuin koskaan ennen, mutta minulla oli silti asioita, joita en voinut kertoa hänelle. Asioita, jotka kummittelivat mielessäni, sekä unissani ja jotka saivat minut pitämään tiettyä etäisyyttä häneen, vaikka sisimpäni tahtoi muuta. Mutta kuten sanottua tietyt tapahtumat olivat liian voimakkaasti mielessäni, eikä niistä ollut kulunut tarpeeksi aikaa. Kenties joskus vielä voisin olla kuten ennenkin, mutta siihen kuluisi vielä pitkä aika.

Oli iltapäivä ja taivas tummui tavallistakin aikaisemmin. Minä olin mennyt päiväunille ja havahduin siihen, että joku seisoi sänkyni päädyssä. Vaikka minä en halunnut tietää, minä tiesin silti kuka hän oli ja sain tehdä kaikkeni, jotten alkaisi huutaa kauhusta.

"Heipä hei." Zed sanoi tyynen rauhallisesti ja kuulin miten hän asteli lähemmäksi. Jostain kuului korviavihlova huuto, joka sai minut kauhun valtaan. En silti uskaltanut huutaa, sillä pelkäsin seurauksia.

"En olisi uskonut, että sinä selviäisit hengissä." Zed sanoi hitaasti ja tuntui nauttivan minun kiduttamisestani näin. "Micky taisi valehdella minulle. Pitänee hoidella hänet, ennen kuin hänestä koituu ongelmia." Hän jatkoi ja tuntui liikkuvan lähistöllä.

Minä pelkäsin. En tiennyt missä Eleonora oli, mutten uskaltanut kutsuakaan häntä. Toivoin vain, että hän, lääkäri, Kersantti Burrough ja sotamies Peyton olisivat olleet kunnossa.

 

Peytonin näkökulma lyhyesti:

Päivä oli kulunut rauhallisesti kuten muutkin ja minä päädyin jälleen juttelemaan Kersantti Burroughin kanssa. Me emme huomanneet mitään, ennen kuin oli aivan liian myöhäistä. Kolme miestä oli saartanut meidät ja hetkeä myöhemmin Burrough makasi tajuttomana lattialla. Hän oli heille selkeästi uhka, jonka he minimoivat. Sen jälkeen isoin korsto tarrasi minuun ja raahasi minut tyhjään operointihuoneeseen.

Hän työnsi minut väkisin tyhjälle operointipöydälle ja alkoi repiä vaatteitani. Yritin vastustella, mutta hän oli minua voimakkaampi ja kun yritin saada aseeni käteeni, hän löi minua.

Minä menin niin pökerryksiin, etten pystynyt enää vastustelemaan ja hän saattoi tehdä minulle mitä ikinä halusikin. En tahdo muistella hänen kosketustaan, mutta muistan sen silti. Samoin hänen tupakanhajuisen hengityksensä ja ällöttävän hienhajun, sekä hänen käheän räkäisen naurunsa. Hän raiskasi minut useamman kerran ja aina kun yritin vastustella hän löi.

En tiedä kuinka kauan sitä kesti, sillä minä vain toivoin, että se loppuisi pian. Kun hän oli valmis, hän nousi tyytyväisenä seisomaan ja veti housunsa vetokejun kiinni. Tämän jälkeen hän sytytti tupakan ja vedettyään henkoset, naurahti ja asteli pois, jättäen minut niine hyvineen operointihuoneeseen.

 

Ewanin näkökulma jälleen:

Minä haisoin hänen tupakkansa hajun jo paljon ennen kuin hän astui huoneeseen ja se sai minut pakokauhun valtaan. Minä yritin päästä pyörätuolilleni, mutta Zed potkaisi tuolin sivuun ja minä mätkähdin kylmälle lattialle. Kuulin oven avautuvan, jonka jälkeen kuulin Ricon kuivan tupakkayskän ja raskaat askeleet, kun hän astui sisälle.

Minä odotin paikoillani tietämättä mitä nuo kolme oikein aikoivat. Sitten kuulin Eleonoran äänen, joka katosi Ricon käheän röyhkeän naurun alle.

"Ei!" Minä huusin ja aloin ryömiä sinne, mistä olin äänen kuullut. En välittänyt, vaikka Zed ja Rico nauroivatkin minulle.

 "Katsoppas tätä matoa." Zed naureskeli ja potkaisi minua kylkeen. En välittänyt kivusta, sillä siihen olin jo tottunut heidän vankina ollessani. Enemmän minä olin huolissani Eleonorasta.

"Ei. Ä-ä a-u-a hä-ä. a-u-a mi-ua! Ei hä-ä. Ei hä-ä!" Minä paruin, sillä toivoin, etteivät nuo paskiaiset satuttaisi Eleonoraa. Tekisi samaa pahuutta hänelle, kuin olivat tehneet minulle.

"Häh? Mitä sinä yrität sanoa. Kissako vei kielesi." Rico irvaili ja nauroi räkäisesti käheää nauruaan. Sitten kuului vihainen älähdys, pehmeä tumahdus ja ähkäisy.

"Perkeleen ämmä!" Rico karjaisi raivoissaan. Minä olin yhtä aikaa iloinen ja peloissani. Iloinen siksi, että Eleonora oli ilmeisesti kumauttanut polvensa tämän haaroväliin ja peloissani siitä, mitä Rico saattaisi raivoissaan hänelle tehdä.

Mutta Rico ei ehtinyt edes liikahtaa, kun ovi paukahti auki ja Kersantti Burrough astui sisälle. Tämän jälkeen kuului lisää askelia, nuo kolme olivat ilmeisesti paenneet, tietäessään, etteivät mahtaisi mitään Kersantti Burrouhgille, kun tämä oli tajuissaan.

"Sinä saat kertoa mitä helvettiä te oikein teitte!" Kuului Kersantti Burroughin mylväisy, josta päättelin, että vain kaksi oli lähtenyt ja yksi jäänyt. Eikä ollut kovinkaan vaikea arvata kuka heistä jäi ja miksi. Tämä kolmas mies, jota Zed oli kutsunut Mickyksi vai oliko se sittenkin Mickey. No tämä nyt oli muutenkin heikoin lenkki ja se haluttomin kiusaajani.

Mies ei vastannut. Ilmeisesti hän oli peloissaankin, eikä tiennyt mitä hänelle tulisi käymään kaiken sen jälkeen, mitä hän oli Zedin ja Ricon kanssa tehnyt.

"No jos et nyt halua puhua, niin puhu sitten myöhemmin." Kersantti Burrough murahti ja sanoi sitten vievänsä miehen lukkojentaakse odottamaan.

Tämän jälkeen Eleonora ja Lääkäri Jenkins auttoivat minut pyörätuoliin istumaan. Siihen mennessä Kersantti Burrough palasi ja kantoi mukanaan Peytonin, joka oli surkeassa kunnossa. Hän laski naisen vapaalle vuoteelle, lääkärin syöksyessä hoitamaan tätä.

Viimein Jenkins oli valmis, joten saatoin mennä lähemmäksi. Halusin jutella hänen kanssaa ja ehkä kenties auttaa häntä. Kuulin hänen nyyhkyttävän hiljaa ja tiesin, että hänellä oli nyt vaikeat ajat edessään, eikä hän saisi jäädä yksin.

"Voitte jutella minun kanssani aina kun tuntuu siltä, sillä minä..." Aloin viittoa, kun hän keskeytti minut.

"Te ette tiedä miltä minusta tuntuu. Te..." Sanoi ja vaikeni sitten nähdessään kasvojen ilmeen. Omat pahat muistot nousivat pintaan ja painoin katseeni alas. "Tekin?" Hän kysyi ja minä nyökkäsin. Tunsin tutun poltteen luomieni alla.

"Joka hemmetin yö koko sinä aikana, kun... kun olin siellä." Minä viitoin haluttomasti. "Ja tuo sama mies, joka koski sinuun." Minä lisäsin ja tunsin kyyneleen vierivän hitaasti alas poskeani pitkin.

"Olen niin pahoillani." Peyton sanoi.

"Älkää olko." Minä viitoin. Välillemme laskeutui syvä hiljaisuus, jonka aikana minä siirryin ikkunalle. En halunnut juuri nyt kenenkään seuraa, sillä nuo kamalat muistot olivat vahvasti läsnä ja saivat oloni tuntumaan saastaiselta ja häväistyltä. En voisi antaa Eleonoran koskaan koskea itseeni. En koskaan.

En edes huomannut, kun Eleonora tuli viereeni. Vasta kun hän laski kätensä hartialleni, minä nostin katseeni ja näin hänet.

"Ei, älä katso minua. MInä en enää ole sinun arvoisesi." MInä viitoin kädet täristen ja epäilin tokko hän siitä selvää sai.

"Sinä olet minun arvoiseni ja enemmän." Eleonora sanoi ja kuulin hänen nyyhkäisevän. "Enkä minä jätä sinua milloinkaan. Ymmärrätkö, en milloinkaan. Minä rakastan sinua Ewan James Storm." Hän sanoi ja suuteli minua.


No niin tässäpä tämänkertainen osanen. Lisää seuraavassa ja kommentit ovat tervetulleita. :)

Edith, pientä tekstin korjausta. Terv. Yava