No niin tässä tuleepi vihdoinkin uunituore osanen ja tällä kertaa vähän aurinkoisimissa merkeissä. :)

 Ai niin sitä kuuntelumusaa:

Eternal Flame

We are the Champions

 

Lisäksi extrana Burrougien ja Stormien sukupuut.

Stormien kunniakas sukupuu

Burrough, joka myös sisältää Rosemaryn sukupuun.

Ja sitten tarinaan...

 

Ewan taas:

Minun häpeällinen salaisuuteni noiden ihmishirviöiden teoista oli nyt kaikkien viiden sairaalassa olevan henkilön tiedossa. Mutta minun suureksi helpotuksekseni, he eivät ottaneet asiaa puheeksi. Tiesin, etten ehkä koskaan olisi valmis puhumaan siitä nöyryytyksestä ja häpeästä, jota kantaisin mukanani koko loppu elämäni. Minusta ei koskaan tulisi kokonaista, enkä ollut enää se mies, joka olin ollut ennen tätä kaikkea.

Eleonora tuntui ymmärtävän, mitä minä kävin läpi ja antoi minulle rakkauttaan ja aikaansa. Hän tiesi, että tunteeni olivat hyvin ristiriitaisia ja että toisinaan minä vihasin itseäni sen vuoksi, mitä olin joutunut kokemaan.

Olin onnekas, kun minulla oli Eleonoran kaltainen vahva ja rakastava nainen tukenani ja se auttoi minut yli huonompienkin päivien, joita riitti ja joita tulisi olemaan vielä paljon. Minä olin rikki, eikä eheytyminen tapahtunut nopeasti.


Fyysinen puoli sen sijaan parantui vauhdilla ja pian pääsin kokeilemaan liikkumista kainalosauvojen avulla. Onnistuihan se liikkuminen, joskin se oli sauvojen ja yhden jalan takia aika kömpelöä ja väsyttävääkin puuhaa, joten en pitkiä aikoja liikkunut näin. Minä jaksoin yrittää, vaikka joinain päivinä ei olisi edes huvittanut nousta vuoteelta ja treenasin itseäni. Lähinnä yläruumiini lihaksistoa, vaikka Jenkins motkottikin välillä, että alaraajoja pitäisi myös treenata, mikäli halusin liikkua kunnolla joskus.

Koska yhä väsyin helposti, minä liikuin paljon pyörätuolilla, jota olinkin oppinut liikuttelemaan varsin näppärästi. Kävin jopa toisinaan ihan itsekseni pesulla, halusin näet tähän touhuun ihan omaa rauhaa.

Olemassa oleva jalkani parani melko pian ja pian minä saatoin kokeilla liikkumista proteesin kanssa. Proteesi oli aika karkea, mutta en valittanut. Olihan se sentään tyhjää parempi. Proteesin avulla pystyinkin sitten liikkumaan hieman paremmin, jos ontumista ei laskettu lukuun.

Sitä mukaa, kun fyysinen puoleni kuntoutui, itsetuntoni koheni hieman. Ei riittävästi, mutta sen verran, että elämäkin alkoi maistua paremmalta. Tehtävää oli sillä saralla silti vielä paljon, ennen kuin voisin sanoa olevani kunnossa.

Toinen mistä olin iloinen, oli se että sain syödä kunnollista, vaikkakin vähän kevyempää ruokaa, kun letkurokinta lopetettiin.Minä olin käytännössä melkein nääntynyt nälkään ja ruumiini tarvitsi vielä totuttelua syömisessä, etenkin näin letkurokinnan jälkeen. Minunkin piti monet kerrat hillitä itseni, etten olisi sinä silmänräpäyksenä ahminut ruokia kitaani, kun niitä tuotiin eteeni, sillä muutoin se kaikki olisi tottumattoman vatsani takia tullut ylös. Mutta pian tämäkin alkoi sujua ja ruumiini tottua ruoka-aikoihin, jotka tulivat kellon tarkkuudella.

Pian olin siinä kunnossa, että saatoin herkutella muiden kanssa ja no samalla tuli pienesti flirttailtua Eleonoran kanssa jä hänkin flirttaili vähän minulle, mutta tiesin ettemme me kumpikaan menisi koskaan sitä pidemmälle. Minä en vain pystynyt, vaikka toisinaan olisikin ehkä halunnut.

 

*****

 

Peyton pysyi Kersantin apuna sairaalalla ja aika pian tuon ikävän välikohtauksen jälkeen hän alkoi kärsiä aamupahoinvoinnista. Minä arvasin, mistä se johtui, sillä muistin millainen Eleonoran alkuraskaus oli ollut. Peyton epäili sitä, mutta aluksi kielsi koko asian, mutta pian mahan kasvaessa kuukausien aikana, hänen oli myönnettävä asia itselleen, niin ikävää kuin se olikin.

Jenkins teki hänelle tutkimuksen ja kertoi tälle että tämän raskaus oli jo neljännellä kuulla. Hän teki vielä ultraäänen ja totesi, että tyttövauva oli kunnossa.

”Ei, minä en halua nähdä sitä.” Peyton sanoi itkuisesti ja käänsi katseensa pois monitorista. ”Minä haluan päästä eroon siitä.” Hän lisäsi ja nyyhkäisi.

”Raskautesi on sen verran pitkällä, jo etten voi sitä keskeyttää, mutta kun lapsi syntyy, sen voi antaa adoptoitavaksi, jos vielä silloin haluat niin.

”Minä en halua pitää tätä lasta. Se muistuttaa liikaa siitä… siitä mitä tapahtui.” Peyton itki ja nousi istumaan tutkimussängyn reunalle.

”Minä ja Ewan voimme kasvattaa pikkuisen. Ei yksi lisää haittaa.” Eleonora puuttui puheeseen. ”Sillä eihän tapahtunut ole pikkuisen syytä.” Hän lisäsi.

Minä nyökyttelin ääneti päätäni, sillä olin samaa mieltä ja toivoin mielessäni, että Rico saisi vielä joskus ansaitsemansa rangaistuksen.

Kuukaudet vierivät ja Peytonin maha kasvoi kasvamistaan. Viimein eräänä kylmänä talvisena päivänä pikkuinen sitten syntyi. Tyttö oli perinyt isänsä silmien, hiuksien ja ihon värin. Aika tulisi näyttämään, oliko hän myös perinyt isänsä julman vai äitinsä lempeämmän luonteen.

Pikkuinen tyttö nimettiin Rosemaryksi, kun Jenkins oli ensin tarkistanut tämän kunnon.

 

Viimein koitti se päivä, jolloin Jenkins päätti kotiuttaa minut. Minä näet pärjäsin jo oikein hyvin, etenkin fyysisellä puolella, että voisin palata kotiin. Tai no enhän halunnut palata Kiaranin ja Keithin luo. Halusin olla Eleonoran kanssa ja ymmärsin, ettemme mitenkään mahtuisi olemaan hänen vanhempiensa ja nuorempien sisaruksiensa kanssa pienessä asunnossa. Halusin minä muutekin sitä omaa tilaa olla juuri niin kuin itse halusin.

Yllätys olikin suuri, kun sain tietää, että Kiaran, Keith ja Nick olivat yhdessä rakentaneet Eleonoralle ja minulle oman talon, jossa olisi myös isommallakin lapsikatraalla tilaa temmeltää. He olivat myös varmistaneet, ettei taloon niin vain pääsisi tunkeutumaan, joten se oli myös turvallinen. Keith, Kiaran ja Kiaran perhe asuivat lisäksi meitä vastapäätä, niin että saatoimme milloin vain kutsua heidät kylään tai pyytää tarvittaessa apua.

Olin tottunut hoitamaan Rosemarya, mutta silti minua jännitti kohdata poikani, jotka olivat pari vuotta vanhempia, kuin pikkuinen Rosemary. Minä en ollut vielä kertaakaan nähnyt poikiani ja odotin sitä kovasti, vaikka se jännittikin.

Minä pelkäsin, etteivät Eliot ja Eliel hyväksyisi minua tai että he pelkäisivät arpista olemustani, sillä hekään eivät olleet nähneet minua vielä koskaan. Toki olin heitäkin ikävöinyt ja kuvitellut miltä he ehkä näyttivät. Minua suretti, että olin jäänyt paitsi heidän kasvustaan ja oppimisestaan. En ollut näkemässä ensimmäisiä askelia, en kuulemassa ensimmäistä sanaa, mutta tiesin, että minulla olisi vielä monta vuotta edessä ja voisin kokea vielä paljon ja nähdä poikieni kasvavan ja Rosemaryn siinä rinnalla.

Halusin olla isä hänellekin, koska tiesin, ettei Ricosta olisi siihen milloinkaan.

Minä juttelin vielä ennen lähtöäni Eleonoran kanssa ja kerroin hänelle peloistani ja tuntemuksistani. Hän lohdutti minua ja sanoi, että näytin ihan hyvältä.

Nyökyttelin hänelle, vaikken ilmaissutkaan olevani yhä toista mieltä. Eleonora oli kyllä tehnyt parhaansa ja siistinyt hiukseni ja ajanut partani. Sänki tosin oli taas kasvanut, kun en ollut muistanut ajaa partaani.


Minä onnuin pitkin hiekkaista tietä, joka johti kiviselle talolle. Jännitti ja melkein jänistin ja käännyin kannoillani, mutta jotenkin sain pidettyä itseni kasassa ja jatkoin kulkuani. Viimein olin ovella ja pysähdyin siihen hetkeksi.

Eleonora tuli takanani ja jäi odottamaan. Hän ei hoputtanut ollenkaan. Oli kuin hän olisi tiennyt miten iso asia tämä oli minulle ja tiesi, että tarvitsin aikaa.

Työnsin hitaasti oven auki ja astuin sisään kodikkaaseen tupaan, josta näkyi suoraan kodikkaaseen tupakeittiöön. Lieden luona hääri vaalea nainen. Hän oli Amara Burrough, Eleonoran äiti. Eleonora oli perinyt kaiken muun isältään, paitsi silmät, jotka olivat samanlaiset kuin hänen äidillään.

Tuvan lattialla leikki kaksi pientä poikaa. Kumpikin oli lopettanut leikkinsä, kun olin avannut oven ja katsoivat nyt minua uteliaina. Heidän kasvoillaan ei näkynyt merkkiäkään pelosta tai arkuudesta. Päinvastoin, he näyttivät hyvin uteliailta ja kiinnostuneilta.

”Melilosvo!” Kiljaisi toinen pojista iloisesti ja alkoi taapertaa minua kohti.

”Ei nyt sentään.” Eleonora sanoi lempeästi ja hymyili.

”Niin, mutta kun sillä on silmälappukin niin kuin melilosvoilla.” Poika tokaisi.

”Hän voi ehkä vähän näyttää merirosvolta, mutta voin vakuuttaa, ettei hän ole sitä missään määrin.” Eleonora sanoi nauraen.

”Ihan tyhmää.” Poika sanoi huokaisten sydämensä pohjasta, enkä voinut olla hymyilemättä.

”Eliel, Eliot, hän on teidän isänne.” Eleonora sanoi lempeästi.

”Isi.” Eliot sanoi aurinkoisesti hymyillen ja jatkoi leikkejään sen kummempia miettimättä. Minut oli kai sitten hyväksytty, vaikken itse ollutkaan vielä täysin vakuuttunut asiasta.

Minä istuuduin varovaisesti ja hitusen jäykästikin lattialle ja pojat esittelivät minulle lelunsa ja juttelivat niitä näitä. He eivät tuntuneet pahemmin ihmettelevän, miksi minä en vastaillut. Vilkaisin ohimennen Eleonoraa, joka hymyili minulle lämpimästi ja rohkaisevasti.

Pian minä jo leikin kurkistusleikkiä Elielin kanssa, joka kikatti iloisena. Vilkaisin jälleen olkani yli ja näin, että Eleonora oli juttelemassa äitinsä kanssa, joka oli hoitanut Rosemaryn ruokkimisen, vaippojen vaihdon ja vienyt tämän sitten nukkumaan.

Olin iloinen, ettei tuo pieni viaton tyttönen vielä tiennyt mitään pahasta maailmasta, eikä oikeista vanhemmistaan. Tiesin kuitenkin, että kunhan tyttö kasvaisi, olisi hänen jossain välissä saatava tietää ja mieluummin meiltä. En halunnut hänen saavan tietää asiaa samalla tavalla kuin itse olin saanut tietää.

Minä ja Eleonora keskustelisimme tytön kanssa sitten, kun hän olisi tarpeeksi vanha ymmärtämään, ehkä aikaisintaan hänen mennessään kouluun, jolloin hän tutustuisi uusiin ihmisiin ja kouluissahan tunnetusti juorut leviäisivät. Tiesin, että voisin jotenkin lievittää asiaa kertomalla tytölle omista vanhemmistani.

Mutta nyt me molemmat keskityimme tytön kasvatukseen, siihen että hänellä olisi turvallinen kasvuympäristö ja että hän oppisi tietämään mikä oli oikein ja mikä väärin. Ennen kaikkea me halusimme antaa hänelle rakkautta, jota hänen oikeat vanhemmat eivät voineet hänelle antaa. En oikein uskonut, että Rico olisi osannut, saati halunnut kasvattaa lasta ja ymmärsin hyvin, miksei Linda halunnut sitä tehdä.

Totuttelun ja tutustumisen jälkeen elämä alkoi kulkea omaa rauhallista rataansa perheessämme. Minä autoin Eleonoraa niin paljon kuin vain pystyin. Opetin myös lapsilleni, rumia sanoja lukuun ottamatta, viittomakieltä ja aika vikkelään he sen oppivat. Pojat olivat jo aika taitavia siinä kouluiän lähestyessä ja Rosemarykin osasi taaperoiässään useita viittomia.

Lapsemme olivat ikään kuin kaksikielisiä ja se oli tavallaan hyvä, sillä minulla oli sentään juttukavereitakin, eikä tarvinnut vain nököttää omissa oloissaan. Tietenkin pojat osasivat heittäytyä osaamattomiksi heti, kun eivät halunneet kuulla toruja tihutöistään tai tappeluistaan tai jos vain olivat jostain asiasta eri mieltä kuin minä.

Liikkumisenikin alkoi sujua, vaikka jouduinkin opettelemaan kävelemistä siinä missä Rosemarykin. Siinä meitä oli kaksi, jotka sinnikkäästi opettelivat, kunnes osasivat. Minä en silti saanut ontumistani pois, mutta ehdottomasti pystyin liikkumaan paremmin kuin kertaakaan sairaalassa. Ei minusta silti ollut lasten perässä juoksemaan, joten se jäi useimmiten monen muun asian kanssa Eleonoralle.

Tunsin siitä välillä syyllisyyttä ja sanoinkin sen usein Eleonoralle, joka sanoi, ettei minun pitäisi ja että hän kyllä hoitaa lapsia ihan mielellään. Sairaalassa minulla oli ollut ikävä jotain tekemistä ja päästyäni omilleni ja pystyessäni nyt liikkumaan paremmin aloin taas tehdä puutöitä. Rakensinkin sitten lapsia varten pelipöydän ja iltasella lasten nukkuessa veistelin pelinappuloita. Ensimmäinen pöydällä pelattava peli oli tosin hyvin helppo tehdä, sillä tein siihen vain ohuita, pitkiä, erivärisiä tikkuja, joita oli tarkoitus kasata pienen korokkeen päälle kaatamatta pinoa.

Kun pöytä ja tikut olivat valmiit, vein sen tupaani kokeiltavaksi. Pojat hakivatkin heti tuolit ja tulivat pelaamaan minun kanssani ja heillä tuntui olevan hauskaa.

Siitä lähtien pelasin monet kerrat heidän kanssaan. Rosemary sen sijaan oli vielä ihan liian pieni pelaamaan ja olisi vain syönyt tikut tai satuttanut niillä itseään. Häntä varten tein pienemmän pöydän, jolla hän saattoi piirtää ja leikkiä palikoilla. Välillä pojatkin valtasivat pöydän yhdessä Rosemaryn kanssa ja viettivät pitkiä aikoja piirtämisen ja palikoiden parissa, mikä sinänsä oli hyvä. Eivätpähän olleet ainakaan pahanteossa.

Mitä enemmän Rosemary varttui, sitä enemmän saatoin nähdä hänessä isänsä piirteet. Tosin tyttö oli luonteeltaan huomattavasti kiltimpi ja tullut enemmän äitiinsä ja oli hänessä äitiään vähän piirteissäkin.

Tuon tuostakin huomasin ajattelevani tytön isää ja se toi painajaiset takaisin, vaikka olinkin niiltä hetkeksi saanut rauhan. Tiesin, että vaikka Rico ja Zed olivatkin näennäisesti kadonneet kuin tuhka tuuleen, he antaisivat vielä joskus kuulua itsestään. Minä pelkäsin sitä päivää, joka tulisi aivan varmasti joskus ja toivoin, ettei niin tapahtuisi, tai että ainakin voisin jollainlailla estää perhettäni kokemasta samaa.

Minä vaikka kuolisin rakkaan perheeni puolesta, jos olisi pakko, mutta en antaisi heidän kokea samaa helvettiä kuin minkä itse olin joutunut käymään läpi.

 

No niin ja nyt jäämme odottamaan, mitä seuraavassa osassa mahtaneekaan tapahtua.

Kommentoithan, kiitos. :)