No niin tässä tulee uusi tuore osanen ja pahoittelut. Tällä kertaa tekstiä taitaa olla enemmän kuin kuvia. Joo oma moka, kun yhdessä välissä en muistanut ottaa kuvia ja näiden loppujen kanssa taas olin melkoinen pilkunviilaaja. Mutt nyt enemmittä löpinöittä itse tarinaan.

Soittolista:

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus – Älä enää lyö

 

  

Ewanin näkökulma yhä:

 

Elämä sujui hyvin ja minua ilahdutti nähdä lasteni kasvavan. Omat haavanikin paranivat joskin hyvin hitaasti ja painajaiset kiusasivat minua yhä. Heräilin unistani hikisenä ja peloissani, toivoin, että vielä joskus voisin nukkua ilman painajaisia ja yöllisiä heräämisiä.

Mutta elämä oli paljon paremmalla mallilla kuin mitä se oli koskaan aiemmin ollut. Minä rakastin vaimoani sanan kaikissa merkityksissä, vaikken voinutkaan sitä täysin näyttää hänelle. Me halusimme toisiamme myös fyysisesti, mutta minä en vain pystynyt siihen. Minulta oli viety sekin ilo. Ei silti, olimme me yrittäneet, mutta minä aina peräännyin. Näin toki pettymyksen Eleonoran kasvoilla ja se sai minut surulliseksi, vaikka halusinkin näyttää hänelle kaikin keinoin rakkauteni. Pyysinkin aina anteeksi ja hän tuntui ymmärtävän minua. Hän sanoi, ettei minun tarvitse pyytää anteeksi.

 

Minä kerroin tarinoita Rosemarylle ja pojilleni, kun nämä olivat vielä siinä iässä, että jaksoivat tarinoita kuunnella tai minun tapauksessani katsella. Monena iltana he pyysivät minulta aina samaa satua, jonka olin omien kokemusteni pohjalta kehittänyt, joskin lapsiystävällisempään versioon.

”Isä, kerro taas se tarina Prinssistä ja Lordi Lierosta.” Eliel pyysi, kun peittelin hänet vuoteeseen.

”Hyvä on.” Minä viitoin ja näin miten lapset asettuivat mukaviin asentoihin ja alkoivat odottaa tarinan alkua.

 ”Olipa kerran Prinssi. Hän oli hieman onneton, sillä hänen menneisyydessään oli tapahtunut pahoja asioita. Hän tosin oli niihin syytön, mutta silti ne vaivasivat häntä. Pian hän kohtasi kauniin Prinsessan ja he ihastuivat toisiinsa.

He tapailivat toisiaan usein, kunnes Prinsessan isä kerran löysi heidät puutarhasta katselemasta kirkasta tähtitaivasta. Kuningas ei pitänyt Prinssistä vaan hääti tämän kovin sanoin pois puutarhastaan. Prinssi ja Prinsessa olivat hyvin murheissaan, kun eivät saaneet tavata toisiaan, mutta he jaksoivat toivoa, että niin kävisi vielä joskus.

Aika kului ja Prinssi päätti mennä kuninkaalliseen yliopistoon opiskelemaan, sillä hänen isänsä oli sitä mieltä, että hänen tulisi olla hyvä muullakin saralla, kuin vain taistelussa. Niin hän sitten löysi itsensä isosta kivisestä asuntolasta.

Hän ei tiennyt, että Prinsessa ja tämän veli olivat myös yliopistossa, joten hämmästys oli suuri, kun hän kohtasi nuoruuden rakkautensa tällä tavoin. Prinssi oli onnellinen, mutta heidän onneaan varjosti Prinsessan veli, joka heti kovisteli Prinssiä ja käski tämän pysyä erossa siskostaan ja ettei tämä ollut Prinsessan arvoinen.

Prinssi aikoikin pitää sanansa, mutta Prinsessa olikin itsepäinen ja he tapailivat jälleen salaa. Pian kuitenkin tapailulla oli seurauksensa, jonka vuoksi Prinssi ja Prinsessan veli sopivat riitansa. Etenkin kun Prinssi sanoi pitävänsä huolen Prinsessasta ja haluavansa olla tämän rinnalla tapahtui mitä tahansa.

Elämä yliopistossa oli tämän jälkeen auvoisaa ja nuo kolme viihtyivät hyvin yhdessä. Sitten tapahtui jotain. Lordi Liero oli saanut vihiä tästä tärkeästä kolmikosta ja kaappasi heidät. Heidät vietiin synkkään tyrmään, jossa he saivat olla yksin päiväkausia, ennen kuin Lordi Liero suvaitsi tulla katsomaan vankejaan.

Lordi Liero ei ollut yksin, vaan hänen mukanaan oli julma kiduttajansa Joe Julma ja Al Arkajalka. Viimeksi mainittu ei oikein halunnut tehdä mitään, mutta teki kuitenkin, sillä pelkäsi seurauksia, jos kieltäytyisi. Joe Julma sen sijaan teki mitä vain ja ilman käskyäkin.

Prinssi pyysi ja anoi, että Lordi Liero päästäisi Prinsessan ja tämän veljen menemään, sillä halusi säästää rakkaansa, siltä mitä ikinä Lordilla olikin mielessään.” Minä kerroin tarinaa ja pidin tässä kohden tauon.

”Mitä sitten tapahtui?” Eliot kysyi.

No, Lordi Lieron alaiset olivat hyvin hajamielisiä, joten erään kerran joku heistä pudotti avaimen vahingossa lattialle. Prinssi ja Prinsessan veli saivat avaimen itselleen. Prinssi käski Prinsessan veljeä viemään Prinsessan turvaan ja kertomaan Kuninkaalle Lordi Lierosta.

”Etkö sinä sitten pakene?” Prinsessan veli kysyi.

”Ei minä jään tänne ja hidastan heitä.” Prinssi vastasi ja hän oli oikeassa. Heidät olisi muutoin saatu aika pian kiinni, jos hän ei olisi jäänyt.

Lordi Liero raivostui paosta ja oli hyvin julma Prinssille. Samoin oli Joe Julma, joka teki julmuuksia silloinkin, kun Lordi ei sitä pyytänyt.

Kesti kauan, ennen kuin Prinssi pääsi pakoon vangitsijoiltaan. Hän kulki nälkäisenä ja janoisena poikki autiomaan, kunnes voimat viimein loppuivat ja hän tuupertui auringon polttamaan kuivaan maahan.

Tuolta hänet löysivät kuninkaan kaartin sotilaat, jotka kuljettivat poloisen Prinssin Kuninkaansa luo saamaan hoitoa. Prinssi paranikin nopeasti ja Kuningas kiitti, häntä siitä että tämä oli pelastanut Prinsessan ja pyysi anteeksi aikaisempaa käytöstään. Hän sanoi, että näki nyt millainen mies Prinssi oikeastaan oli.

Päivät kuluivat ja Prinsessan hellässä huomassa Prinssi parani. Hän sai myös tietää, että Prinsessa oli saanut kaksospojat. Prinssi parani pian ennalleen ja hän kosi Prinsessaa, joka vastasi myöntävästi.

Vähän ennen kuin hääpäivä koitti, Lordi Liero hyökkäsi Joe Julman ja Al Arkajalan kanssa linnaan. Arkajalka tosin piiloutui heti sopivan hetken koittaessa, kun Lordi Liero ja Joe Julma päättivät etsiä käsiinsä Prinsessan ja Prinssin.

Joe Julma tosin ei löytänyt kumpaakaan vaan kohtasi yhden Prinsessan hovineidoista, kuvan kauniin Lady Lempeän.

Lady ei vain pitänyt Joesta pätkääkään vaan yritti häätää tämän pois, mutta mies vain jatkoi liehakointiaan, kunnes viimein sai vastustelevalta neidolta mitä halusi.

Kuningas oli tällä välin hälyttänyt sotilaansa ja Lordi Liero kumppaneineen jäi kiinni. Heidät heitettiin vankilaan ja he saivat kokea saman julman kohtalon, jonka he olivat Prinssille langettaneet.

Häät saatiin pidettyä ja elämä näytti taas aurinkoiselta, mutta kuukausia myöhemmin Lady Lempeä synnytti Joe Julmalle tyttären, jonka hän nimesi Surunlapseksi. Hän ei voinut pitää lasta, sillä se muistutti häntä liikaa Joesta, joten Prinssi ja Prinsessa päättivät kasvattaa tytön omanaan.” Minä jatkoin kertomusta.

”Mitä sitten tapahtui?” Eliel kysyi.

”Elivätkö he elämänsä onnellisina loppuun asti?” Rosemary kysyi ja katsoi minua suurin sinisin silmin.

”Kyllä, he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti ja Prinssin pojat perivät valtakunnan ja toinen heistä otti Surunlapsen puolisokseen.” Minä kerroin. ”Nyt hyvää yötä.” Lisäsin ja nousin lähteäkseni.

”Tämä tarina kertoo sinusta isä. Eikö kerrokin?” Rosemary kysyi ja katsoi minua surullisena.

En vastannut. En tiennyt mitä olisin sanonut, mutta Rosemary oli kyllä oikeassa.

”Eikä kerro.” Eliel sanoi. ”Tämä on satu, eikö niin.” Hän jatkoi, mutta vaikeni ja jäi katsomaan minua.

”Isä mikä sinun on?” Eliot kysyi huolissaan ja tiesin, että hän oli nähnyt kyyneleen vierähtävän poskelleni.

”Ei mikään.” Viitoin ja hengitin syvään. ”Käykäähän nyt nukkumaan.” Lisäsin ja astuin ulos. Lapset olivat terävämpiä kuin olin uskonutkaan ja minä tiesin, että asia olisi otettava puheeksi mahdollisimman pian. Menin tuvan puolelle, jossa Eleonora vielä teki illan viimeisiä askareita. Kosketin häntä varovaisesti hartiaan, jolloin hän kääntyi katsomaan.

”Mikä nyt on?” Eleonora kysyi ja tiesin, että hän oli nähnyt tunteiden myllerryksen kasvoillani.

”Meidän on pian kerrottava.” Viitoin ja huokaisin raskaasti.

”Hyvä on. Juttelemme huomenna asiasta, myös poikien kanssa, sillä heillä on oikeus tietää.” Eleonora sanoi ja minä nyökkäsin.

Tiesin, että tämän oli tapahduttava ennemmin tai myöhemmin ja silti se tuntui tulevan meille ja etenkin minulle niin nopeasti. Oli kuin aika olisi kiitänyt ohitsemme nopeasti ja minä mietin, mihin se kaikki olikaan mennyt.

En halunnut muistella sitä, mitä olin joutunut kokemaan, sillä se oli liian tuskallista ja häpeällistä. Vain pieneksi hetkeksi minä vajosin raskasmielisyyteen ja mietin, että ehkä perheeni olisi ollut parempi ilman minua ja minun häpeällistä salaisuuttani.

”Oletko kunnossa?” Eleonora kysyi ja laski kätensä lempeästi olalleni. Hänen oli täytynyt nähdä muistojen tuoma mielipaha kasvoillani. Minä nyökkäsin vastaukseksi, vaikka se ei ollutkaan ihan totta. En kuitenkaan halunnut Eleonoran olevan surullinen ja huolissaan minun vuokseni.

***

Aika kului kuin siivillä ja pian saapui se hetki, jota olin odottanut pelonsekaisin tuntein. Ei ollut helppo kertoa totuutta, varsinkaan sitä mitä juuri aioimme heille kertoa. Ensin oli odottava hiljaisuus ja minä tunsin lasten katseet itsessäni.

Viimein Eleonora alkoi puhua ja kertoi Rosemarylle, tämän todellisesta taustasta. Minä pelkäsin kovin lasten reaktioita ja tavallaan minä ymmärsinkin heitä, mutta he ottivat asian yllättävän hyvin vastaan.

”Aika jännä juttu.” Eliel tokaisi sitten ja katsoi Rosemarya. ”Olet sinä silti kuin sisko minulle.” Hän sanoi ja hymyili leveästi.

”Voinko minä tavata minun oikeat vanhemmat joskus?” Rosemary kysyi ja katsoi meihin totisena.

”Ehkä joskus. Äitisi saattaisikin haluta tavata sinut, mutta isästäsi en tiedä.” Eleonora vastasi ja Rosemary nyökkäsi hyväksyvästi.

Vaikka Eleonora oli pehmentänyt tarinaa ja jättänyt joitain yksityiskohtia kertomatta, muistin minä ne kuin ne olisivat tapahtuneet vasta äsken ja se sattui. Minä en halunnut muistaa ja kuitenkin nuo tapahtumat palasivat mieleen salakavalasti.

”Isä, älä ole surullinen.” Rosemary sanoi ja otti minun käteni omaansa. Tuossa eleessä oli jotain tavattoman hellää ja kaunista, joka sai minut liikuttumaan.

”Kiitos Rosemary.” Minä viitoin ja hymyilin vaisusti.

”Sinä olet paras isä ikinä.” Rosemary sanoi ja kietoi kätensä ympärilleni ja rutisti lujasti. Minun oli tehtävä töitä, etten olisi pillahtanut itkuun siinä paikassa.

”Ja sinä olet paras tytär.” Minä viitoin ja vastasin halaukseen hymyillen. Olin onnellinen.

***

Aika kului ja perheeni oli tiiviimpi kuin koskaan ennen.

Kiaran ilmoitteli toisinaan kuulumisiaan ja hänen lapsikatraansa kasvoi kovaa vauhtia. Doris oli saanut toiset kaksoset, joten vipinää riitti, kun jaloissa pyöri neljä lasta, joista kaksi vasta opetteli elämän alkeita.

David ja Diana

Koko perhe koossa

Daisy ja Daniel juttelevat kukkasista ja mehiläisistä.

Minä ja Eleonora emme hankkineet enempää lapsia, syystä, etten minä ollut kykenevä. Tai siis, haluja olisi kaiketi ollutkin, mutta kuten jo aiemmin kerroin, ettei siitä tullut mitään. Minä vain en voinut ja sen sijaan, että olisin tuntenut kaikkia niitä ihania tunteita, joita silloin yliopistolla koin Eleonoran kanssa, minä tunsin vain häpeää ja itseinhoa. Mieleeni tunki väkisin mielikuva Ricosta ja se sai minut voimaan pahoin.

Pyytelin kovasti anteeksi ja tunsin itseni huonoksi, kun en voinut edes sitä iloa suoda rakkaalle vaimolleni, mutta tämä tuntui ymmärtävän ja antoi minun olla.

Rosemaryn äitikin otti meihin yhteyttä, halusi jutella tyttärensä kanssa, muttei vieläkään ollut valmis ottamaan tätä hoiviinsa ja minä ymmärsin häntä. Niin sitten Rosemary juttelikin pitkät pätkät ikivanhan puhelimen välityksellä, ainoa sähköinen esine joka jopa toimi, äidilleen.

 

Ilma kylmeni ja talvet olivat kerta kerralta pidempiä, hyisempiä ja runsaslumisempia. Sitten viimein, kevättä ei tullutkaan, vaan talvi tuntui jääneen. Mietin mistä perheeni saisi ruokaa, kun maatakaan ei voinut näin kylmällä viljellä. Minun olisi kai lähdettävä poikieni kanssa metsälle, jollei kaikki riistakin ollut paennut kylmää leudommalle alueelle.

Niin, aika oli taas vilahtanut ohitsemme hetkessä ja lapset olivat kasvaneet teineiksi. Siksi uskalsinkin opettaa poikia aseiden käytössä ja ottaa heidät välillä mukaani metsälle.

Eliot, Rosemary ja Eliel

****

Vaikka elämä oli muuttunut kovaksi ja me saimme tehdä töitä ravintomme eteen, oli meillä antoisiakin ja onnellisia hetkiä. Minä ja pojat opettelimme käyttämään aseita ja metsästämään, sillä ruokaa oli saatava pöytään, mutta niin oli vähänlaisesti riistaakin saatavilla, sillä suurimmat laumat olivat kaikonneet talven tieltä. Läheisistä vesistöistä sai sentään vähän kalaa, vaikka me saimmekin tehdä töitä jään rikkomiseksi, sillä se oli paikoin hyvin paksua.

Autoilla ei voinut ajaa, joten tyydyimme hevosiin, joita alueella oli liikkunut ja joita Keith ja Kiaran olivat ottaneet kiinni ja kesyttäneet. Mutta nekin olivat kovilla, kun ruokaa ei meinannut riittää niillekään.

****

Oli myöhäinen ilta ja me olimme jo vetäytymässä unille. Ulkona pauhasi myrsky ja minä kävin lisäämässä takkaan puita, jottei tuli sammuisi takassa. Olin juuri aikeissa vetäytyä takaisin makuuhuoneeseemme, kun kuulin koputuksen oveltamme.

Astelin ovelle ajatellen, että siellä olisi joku onneton myrkyn armoille joutunut, joka tarvitsi yösijaa ja avasin oven. Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, mutta mistäpä minä olisin osannut arvata, että kaikista maailman ihmisistä juuri ne, joita viimeiseksi halusin nähdä, olivat oven takana.

Rico harppasi lunta vaatteiltaan puistellen sisälle ja tönäisi minut nurin. En ehtinyt edes äännähtääkään, kun Zed astui hänen perässään, osoittaen minua aseellaan.

”Oikein mukavaa ja kodikasta. Kiitos kun laskit meidät sisälle.” Zed sanoi hymyillen, vaikkei se hymy ylettynytkään hänen silmiinsä asti.

Minä pysyin paikallani, itse asiassa olin kauhusta jäykkänä ja vain odotin, mitä nuo kaksi seuraavaksi tekisivät. Minä pelkäsin, sillä tiesin mihin nuo kaksi halutessaan pystyivät. Pelkäsin, että minun perheeni joutuisi siitä kärsimään. En ehtinyt liikahtaakaan, kun Rico äkkiä nappasi minua kurkusta kiinni ja painoi voimalla seinää vasten.

Tunsin miten Ricon koura puristui kaulani ympärille yhä tiukemmin ja pakokauhun vallassa minä yritin riuhtoa hänen kättään irti, mutta hän oli minua paljon voimakkaampi. Hengittäminen kävi työlääksi ja voimani vähenivät. Sumeissa aivoissani minä tiesin, etten jaksaisi enää kovinkaan kauaa ja että minun olisi kerrottava Ricolle totuus Rosemarysta. Kerrottava, ennen kuin hän satuttaisi tyttöä.

Minä toivoin, vaikka tiesin että se voisi olla turhaa, että tuossa miehessä olisi edes rahtunen inhimillisyyttä, edes pienen pieni hippunen isällisyyttä syvällä sisimmässään.

”Rico… Rosemary… Rosemary on sinun tyttäresi.” Yritin viittoa, mutta hän ei ymmärtänyt. Eipä tietenkään, sillä hän ei osannut viittomakieltä, tai no ehkä sen yhden ainoa hävyttömän viittoman, muttei enempää.

”Rico.” Eliel sanoi ja uskaltautui astumaan lähemmäksi Ricoa, vaikka näinkin hänen pelkäävän. ”Isä sanoi, että Rosemary on sinun tyttäresi.” Hän tulkitsi viittomani Ricolle.

”Valehtelet.” Rico sähähti ja iski minut uudelleen päin seinää, niin että takaraivoni kolahti lujasti puista seinää vasten ja tähdet sinkoilivat silmässäni. ”Minulla ei ole lapsia.” Hän lisäsi ja mulkoili minua murhaavasti, kun olin kehdannut vihjailla moista.

”Ei hän valehtele.” Sanoi kirkas ja varma ääni ja Rosemary astui Elielin viereen. ”Sinä raiskasit äitini ja minä olen siitä tulos.” Hän jatkoi alahuulen väpättäessä.

Rico oli vaiti, ei tiennyt mitä sanoa, muttei selvästikään halunnut uskoa meitä. Hänelle ei kai ollut koskaan tullut mieleenkään, että hän voisi tulla isäksi.

”Minun äitini ei halunnut pitää minua, joten nämä ihmiset kasvattivat minut omanaan.” Rosemary jatkoi, kyyneleen vierähtäessä hänen poskelleen.

Rico katseli Rosemarya kasvoillaan hämmentynyt ilme. Hän näki nyt, että Rosemarylla oli samanlaiset pikimustat hiukset ja samanlaiset siniset silmät, kuin hänellä itselläänkin. Nyt kun näki nuo kaksi, näkyi yhtäläisyyksiä enemmänkin.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Rico hellitti otteensa minusta, jolloin minä lysähdin polvilleni lattialle. Minä vedin pitkin ahnain vedoin happea keuhkoihini, kun Rico asteli tyttärensä luo, katsellen tätä hivenen uteliaasti.

”Minun tyttäreni.” Rico sanoi hitaasti, ikään kuin tunnustellen sanoja ja olin kuulevinani äänessä hivenen pehmeämmän sävyn. Aavistelin, että voisi sittenkin olla pieni mahdollisuus, että hän saattaisi muuttaa mielensä ja jättää minun perheeni rauhaan.

”Hyvä on, tyttöön ei kosketa.” Rico sanoi viimein. ”Mutten lupaa olla koskematta muihin.” Hän lisäsi hetken harkinnan jälkeen.

”Isä sanoi… sanoi, että tekee mitä vain sinä haluat, jos… jos vain jätät meidät rauhaan.” Eliel tulkitsi viittomani jälleen.

”Ihan mitä tahansa?” Rico kysyi suu vinoon hymyyn kaartuen ja minä nyökkäsin.

Olin valmis vaikka kuolemaan ja jopa häpäisemään itseni, jos se vain soisi vapauden perheelleni. Kädet täristen minä riisuin lämpimän villapaidan pois ja värähdin mökin viileää ilmaa paljailla käsivarsillani. Minulla oli nyt vain hihaton paita ylläni, joten kaikki saattoivat nähdä vanhat arvet käsivarsissani, jotka yleensä olivat piilossa pitkähihaisen paidan alla.

En voinut katsoa ketään, vaan tuijotin lattiaa ja aloin riisua hihatonta paitaa pois, kyyneleiden poltellessa luomieni alla. En pystynyt estämään niitä, vaan ne vierivät poskilleni. Ne olivat pelon ja häpeän kyyneliä.

En ehtinyt riisua paitaani, kun tunsin siron käden laskeutuvat käsivarrelleni.

”Isä, ei.” Rosemary kuiskasi laskeutuessaan polvilleen vierelleni.

”Minun täytyy.” Minä viitoin kädet yhä täristen. ”Anna anteeksi. Ei ole muuta keinoa.”

”Ei täydy.” Rosemary sanoi. ”On oltava toinen keino.” Hän lisäsi ja vaikken katsonutkaan, tiesin hänen nousevan seisomaan.

Hän asteli aivan Ricon eteen ja katseli tämän kasvoja joilla vielä oli omahyväinen hymy. Nyt tuo ilme katosi äkisti ja tilalle tuli osin vihainen, osin hämmentynyt ilme. Kuin hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä.

”Rico, et kai sinä ala pehmitä?” Zed kysyi kylmästi naurahtaen.

”Pää kiinni.” Rico murahti ja hetken näytti siltä, kuin hän aikoisi läimäyttää tyttöä. Sormet sulkeutuivat nyrkkiin ja avautuivat sitten, lihas nyki käsivarressa, mutta hän ei liikahtanutkaan. Oli kuin jokin olisi estänyt.

”Sinä tyttö. Ole vaiti ja pysy erossa tästä.” Hän murahti sitten ja kuulin kuinka hän asteli minua kohti.

”Ei, vaan sinä kuuntelet minua!” Rosemary huusi ja tarttui miestä käsivarresta. Minä pelkäsin, että nyt hän ainakin lyö tyttöä. ”Sinä jätät tämän perheen rauhaan, sillä sinä olet sen velkaa.” Tyttö sanoi raudanlujalla äänellä, Ricon seistessä hämmentyneenä paikallaan. Hän ei enää tiennyt mitä tehdä ja ristiriitaiset tunteet tuntuivat repivän häntä sisältä. Hän katsoi Rosemarya, sitten Zediä ja taas Rosemarya. Halu totella kumpaakin oli voimakas ja toisaalta hän ei enää halunnut tehdä Zedin tahdon mukaan.

”Täytyykö minun tehdä itse kaikki.” Zed äsähti ja alkoi harppoa kohti Rosemarya.

”Ei.” Rico sanoi. ”Minähän sanoin, että tyttöön ei kosketa.” Hän lisäsi.

”Hyvä on sitten.” Zed sanoi oudon pehmeällä ja samanaikaisesti vaarallisella äänellä. Minä nostin varovaisesti katseeni ja näin miten hänen otteensa aseesta kiristyi.

Ennen kuin kukaan ehti liikahtaakaan, hänen kätensä nousi ja minä tein päätökseni. Minä nousin ylös niin nopeasti kuin pystyin ja työnsin Rosemaryn ja Ricon nurin lattialle lähes samalla hetkellä kun kuului voimakas pamahdus.

Tunsin, miten luoti iskeytyi rintaani ja minä lysähdin kasvoilleni lattialle. Haistoin heikon saippuan hajun, puisen kuluneen lattian pinnalta ja muistin, miten minä ja Eleonora olimme pesseet lattian paria päivää aiemmin, että se olisi jouluksi puhdas. Hämärästi minä ajattelin, että nyt se pitäisi pestä uudelleen.

En jaksanut liikkua, vaan odotin mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kuulin, miten Rico nousi kiroillen seisomaan, minkä jälkeen minä ajelehdin pimeyteen, jossa oli hyvin hiljaista ja rauhallista.

****

Vasta seuraavassa osassa näemme, jääkö Ewan henkiin ja tässä vielä yksi pieni maistiainen tulevaan. Yleensähän mulla ei näitä oo, mut nytpä sattui olemaan. :)

Ai joo. Joitain juttuja en oikein osannut lavastaa, kun en esim. ole erityisen etevä photoshopin kanssa, niin en sit osaa oikein tehdä sellaista asua, jossa sais vaikka sit arpia yläkroppaa. Joo, en ole kauhean kärsivällinen luonne. *nolo*

_____________________________________________________________________________________________________________

_____________________________________________________________________________________________________________