No niin tässä onkin kulunut pieni hetki siitä, kun viimeksi kirjoitin. No mutta, enemmittä höpinöittä päästän teidät lukemaan tuoretta ja hieman kenties kliseistäkin osaa.
Vähän päivitetympi versio Stormien sukupuusta ja pahoittelen suttuisuutta, mutta Paintin ja Photoshopin välillä säätäminen aiheuttaa sitä.
Kuuntelumusiikkia
Vivaldi: Myrksy
Vivaldi: Vuodenajat
Vivaldi: Kevät, Kesä, Syksy, Talvi
(Erikseen laitoin tarkotuksella noi myös, että voi valita parhaimman/mieleisimmän kuunneltavakseen, jos ei koko höskää tahdo kuunnella)
****
Pimeää, pelkkää pimeää. Sitten tietoisuus.
Kun avasin silmäni, makasin tai leijuin paikassa, joka kovin muistutti avaruutta tähtineen ja kuitenkaan se ei ollut se, mitä olin tottunut näkemään pihalla seistessäni.
Tein huomioita myös itsestäni. Ensinnäkin minä olin kunnossa, mihinkään ei enää sattunut ja minulla oli silmäni, kieleni ja jalkani oikeilla paikoillaan. Toiseksi olin alasti ja jopa hiukseni, jotka olivat olleet kiinni, olivat auki. Alastomuudestani huolimatta, minä en palellut, sillä tuossa paikassa ei ollut kuuma, eikä kylmä.
Minä pysyin yhä alallani ja katselin varovaisesti ympärilleni ja minne vain katsoinkin, näin kirkkaita valoja. Aivan äkisti yksi valoista alkoi kirkastua ja kasvaa. Oli kuin se olisi lähentynyt minua. Pian se oli aivan lähellä ja vaikka se olikin paljon kirkkaampi kuin aurinko, minä pystyin katsomaan sitä.
Se ei sattunut silmiini, vaan tuntui itse asiassa ystävälliseltä ja lempeältä. Minusta tuntui, kuin olisin tuntenut tuon valon aina ja olisin kohdannut sen joskus ennenkin. Nousin varovaisesti puolittain istumaan, mutten vieläkään liikkunut paikaltani.
Katselin valoa hämilläni ja näin, että se ikään kuin muutti muotoaan, se oli nyt kaunis olento, jolla oli valkeat vaatteet. Tuo olento asteli minua kohti lempeästi hymyillen. Olennon vaaleat pehmeät kiharaiset hiukset valuivat olkapäille kauniisti. Tunsin lämmön ja rakkauden jotka huokuivat tuosta hahmosta ja kun se oli tarpeeksi lähellä, minä tunnistin nuo kasvot.
”Äiti.” Minä sanoin melkein kuiskaten ja nousin itseäni peitellen seisomaan.
”Rakas poikani.” Hahmo sanoi ja hänen kaunis sointuva äänensä, jonka niin hyvin muistin, tuntui kaikuvan kaikkialla ympärilläni, sekä sisälläni.
”Äiti.” Minä toistin, kun en muuta osannut ja katsoin äitiäni, joka näytti onnelliselta ja ehjältä. ”Äiti minun on ollut ikävä sinua.” Jatkoin viimein ja huomasin, että huomaamattani olin jostain saanut ylleni vihreän samettisen paidan.
”Ewan, rakas poikani.” Äiti sanoi ja katsoi minua surumielisesti hymyillen. ”Sinua on koeteltu kovin ja elämäsi polulla on ollut kovin paljon surua ja murheita.” Hän jatkoi ja kietoi kätensä minun ympärilleni.
Kaikki tunteet tulvahtivat minuun ja minä toivoin niin, että voisin jatkaa äidin kanssa eteenpäin. Ettei minun tarvitsisi palata takaisin, mutta minä tiesin, että minun olisi palattava takaisin. Palattava, koska minun perheeni tarvitsi minua vielä ja minä tarvitsin heitä. En voisi jättää heitä Zedin ja Ricon armoille. Tiesin mitä minun pitäisi tehdä, mutta minä pelkäsin, ettei minulla olisi rohkeutta kohdata heitä, rohkeutta tehdä oikein.
”Niin, tiedät sen itsekin, ei ole vielä aikasi siirtyä eteenpäin. Sinulla on vielä vuosia edessäsi, ennen kuin me kohtaamme jälleen.” Äiti sanoi ja painoi hellän suudelman otsalleni ihan samalla tavalla, kuin silloin, kun olin vielä lapsi ja hän peitteli minut iltasadun jälkeen nukkumaan.
”Minä tiedän, äiti, mutta osa minusta haluaisi jatkaa eteenpäin. En vain enää jaksa, se kaikki mitä olen kokenut, on liikaa.” Minä sanoin onnettomana.
”Tiedän kultaseni ja minä olen sinun mukanasi, vaikket näe minua.” Äiti sanoi ja hymyili lempeästi. ”Minun on nyt mentävä, mutta kuten jo kerroin, me näemme, kun tulee sinun aikasi siirtyä eteenpäin ja se aika ei ole vielä.” Hän lisäsi ja siirsi hiuskiehkuran pois kasvoiltani.
Hän katsoi minua vielä kerran hymyillen ja asteli takaisin valoon.
Luulin, että kaikki oli tässä, mutta valo muuttui taas ja sieltä asteli toinen hahmo. Tuokin hahmo tuntui hyvin tutulta ja kun hän tuli lähemmäksi, näin että se oli velipuoleni Kenneth. Hän se oli, joskin paljon vanhempi, kuin millaisena olin hänet nähnyt viimeksi.
Hän hymyili ja mustat hiukset valuivat kiiltävinä laineina hänen hartioilleen. Hän näytti hyvinvoivalta ja onnelliselta, mistä olin iloinen.
”Kenneth.” Minä sanoin ja hymyilin. Olin vilpittömästi onnellinen nähdessäni hänet.
”Hei pikkuveli.” Kenneth sanoi hymyillen seesteisesti. ”Olen ylpeä sinusta.” Hän lisäsi ja katsoi pää kallellaan minua. Minä nyökkäsin kevyesti ja painoin katseeni maahan.
”Olen pahoillani.” Minä sanoin ja tunsin syyllisyyttä siitä päivästä, jona äiti ja Kenneth vietiin elämästäni pois.
”Älä ole.” Kenneth sanoi ja laski kätensä hartialleni. ”Ei se sinun syysi ollut.”
”Minulla on ollut ikävä sinua ja äitiä.” Sanoin hiljaa.
”Minullakin on ollut ikävä sinua.” Kenneth sanoi ja puristi kevyesti hartiaani. ”Mutta olen iloinen nähdessäni, miten kauniit perheet sinulla ja Kiaranilla on.” Hän jatkoi ja hymyili leveästi.
”Kiitos.” Sanoin ja nostin katseeni.
”Sinulla on ollut kovat ajat ja olet kärsinyt paljon, mutta se muuttuu ja aurinko paistaa sinunkin elämän polullesi.” Kenneth sanoi. ”Sinä olet hyvä mies, jolla on hyvä sydän. On suuri kunnia omistaa sellainen veli.” Hän lisäsi ja halasi minua lujasti.
Minä vastasin halaukseen, mutten sanonut sanaakaan. En voinut, sillä olin liikuttunut niin kovin Kennethin sanoista.
”Nähdään pian pikkuveli.” Kenneth sanoi hymyillen ja alkoi astella takaisin kohti valoa.
”Nähdään.” Minä kuiskasin ja jäin paikalleni seisomaan. Katselin, miten Kenneth katosi valoon. Tuo valo jäi hetkeksi paikalleen, kunnes pieneni ja katosi. Minä olin jälleen yksin pimeydessä, joka alkoi hiljalleen tihentyä ympärilläni. Minä palasin takaisin ja sukelsin tuohon pimeyteen, joka alkoi hiljalleen hälvetä.
Minä avasin silmäni varovaisesti ja näin ensin vain värien sekamelskan ja kun kuva tarkentui näin Ricon ja Zedin riitelevän keskenään. Vasta silloin huomasin lepääväni Eleonoran sylissä. En usko, että olin ollut kovinkaan pitkään tajuton, vaikka se aika tuntuikin niin pitkältä.
Minä makasin alallani, enkä uskaltanut liikkua tai edes ilmaista Eleonoralle, olevani elävien kirjoissa. Suljin siis silmäni ja makasin alallani Eleonoran sylissä, kuunnellen Ricon ja Zedin kovaäänistä riitelyä. Olin kuitenkin valmis suojelemaan rakkaitani, jos jompikumpi miehistä päättäisi käydä käsiksi heihin.
”Ewan?” Kuulin Eleonoran kuiskaavan hyvin hiljaa ja katsoin häneen. Tein niin huomaamattomasti kuin kykenin varoittavan eleen ja näin, että hän ymmärsi.
Rico haukkui Zedin kaksinaamaiseksi paskiaiseksi ja näin, miten hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. En todellakaan halunnut ärsyttää häntä enempää, nyt kun hän oli tuollaisessa mielentilassa. Pojat ja Rosemary kasaantuivat yhteen nurkkaan, niin että Rosemary oli poikien takana suojassa. Heissä virtasikin aitoa Stormien ja Burroughsien jaloa verta. Olin heistä ylpeä.
Zed astui raivoissaan edemmäksi, karjuen samalla, että Rico ei enää kuulunut hänen ryhmäänsä ja oli yhtä kuin kuollut. Se oli virhe, sillä Ricon iso nyrkki jysähti suoraan Zedin naamaan, jolloin tämä horjahti, muttei kaatunut. Rico ei pysähtynyt, vaan eteni jyrän lailla ja voimakas potku osui suoraan Zedin keskivartaloon, jolloin tämä lensi selälleen lattialle, aseen pudotessa hänen kädestään ja liukuessa jonnekin näkymättömiin.
Rico oli täysin keskittynyt Zediin, jolloin Eleonora katsoi, että meidän oli paras siirtyä pois noiden kahden tieltä, sillä he eivät varmasti välittäneet osuivatko toisiinsa vai meihin.
Eleonora ja pojat auttoivat minut ylös huterille jaloilleni. Minua huimasi, mutta hammasta purren, sekä Eleonoran ja poikien avustuksella me pääsimme livahtamaan tuvasta makuuhuoneeseen, jonka oven pojat heti telkesivät, kun me kaikki olimme päässeet sisälle.
Tuvasta kuului huutoa, pari voimakkaampaa rysähdystä, epämääräinen äännähdys ja sen jälkeen hiljaisuus.
”Pojat, menkää hakemaan apua ja ottakaa Rosemary mukaanne.” Viitoin ja katsoin poikiini tiukasti. Halusin että he pakenisivat, etteivät joutuisi kokemaan samaa, kuin minä olin kokenut. Olin varma, että kumpi sieltä tulisikin huoneeseen, ei hän välittäisi hittojakaan minun kunnostani tai perheestäni, vaan ottaisi haluamansa tavalla tai toisella.
”Ei me voida.” Eliot inahti ja katsoi kauhuissaan ovelle, jonka toiselta puolelta kuului raskaita askelia. Toinen miehistä etsi meitä ja tiesin, että jos hän nyt ei ollut aivan imbesilli, löytäisi hän meidät tuota pikaa. Eihän ollut montaakaan paikkaa, jonne olisimme menneet, kuin yläkertaa, ulos, pesu ja vessa tiloihin tai makuuhuoneeseen.
”Menkää nyt.” Minä viitoin hermostuneena ja osoitin sitten ikkunaa. Se oli sillä hetkellä ainoa tie ulos. Pojat tottelivat viimein.
Eliot avasi ikkunan ja auttoi ensin Rosemaryn ulos kylmään ja kipusi sitten itse ulos Eliel perässään. Kuulin miten lumi narahteli heidän jalkojensa alla, sitä kesti hetken, kunnes ääni katosi ja kuului vain tuulen vinkuna. Tumma pilvinen taivas alkoi jo hiljalleen vaaleta uuteen kylmään päivään ja minä mietin, näkisinkö enää tulevaa iltaa ja jos niin millaisissa merkeissä.
Oli muutoin aivan hiljaista, vain raskaat askelet kuuluivat ulkopuolelta, tuo toinen etsi yhä. Kuulin kuinka hän meni ensin ohi, sitten rappuset narahtelivat kielien hänen menevän yläkertaan, jossa ei ollut ketään. Raskaiden askelten tömähtely kuului makuuhuoneeseen, samoin ovien kolina, kun askelten omistaja kävi yläkerran huoneita läpi.
Eleonora oli hyvin jännittynyt, mutta keskittyi silti hoitamaan saamani ampumahaavaa ja sitoi sen miten parhaiten taisi. Hänen teki mieli mennä hakemaan lisää ensiaputarpeita, muttei uskaltanut niin kauan kun kumpikin miehistä oli toisella puolella. Niin hän sitten käytti sitä mitä yöpöydän laatikosta ja omalta pukeutumispöydältään löysi. Minä purin hampaani yhteen, kun hän kaatoi löytämäänsä pirtua suoraan haavaan desinfioidakseen sen. Aine kirveli helkkarinmoisesti ja jos olisin kyennyt puhumaan, olisin todennäköisesti sihauttanut huulieni välistä useammankin kirouksen. Mutta kun en voinut, niin tyydyin äännähtämään hiljaa ja puremaan hampaani tiukemmin yhteen.
”Anteeksi.” Eleonora kuiskasi ja pyyhki puhtaalla kankaalla, joka taisi olla hänen paitansa, haavaa, jossa veri jo alkoi hyytyä. Tämän jälkeen hän suikaloi vanhan lakanan ja kietoi sitä nopein liikkein keskivartaloni ympärille ja oli kutakuinkin valmis, kun ovelta alkoi kuulua ryskettä.
Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ovi aukesi ja Rico astui sisään. Hän näytti hurjalta ja me molemmat tuijotimme häntä kauhuissamme. Minä halusin säästää vaimoni siltä, mitä tuon miehen mielessä oli ja valmistauduin kovaan kohteluun, jonka tiesin saavani Ricolta.
”Mitä sinä täältä haet?” Eleonora kysyi vihaisesti ja katsoi Ricoa rumasti.
”Ei kuulu sinulle.” Rico äsähti ja vilkaisi vaimoani silmät vaarallisesti välähtäen.
”Tässäkö on kiitos henkesi pelastamisesta?” Eleonora kysyi uhmakkaasti, vaikka näin miten hän pelkäsi. Tuo pelko vain oli pelkoa minun puolestani, kuten minäkin pelkäsin hänen puolestaan.
Rico vilkaisi Eleonoraa, mutta kääntyi sitten katsomaan minua ja minä näin hänen silmistään, mitä hän halusi. Minä valmistauduin siihen mitä hän tekisi, vaikken halunnutkaan häntä lähellenikään.
Hän asteli lähemmäksi vuodettamme, jolla minä lepäsin, mutta jäykistyi saman tien paikalleen ja näin syynkin. Kylmä metallinen pistoolinpiippu oli painettu hänen niskaansa ja asetta piteli Zed.
Zed ei suinkaan tehnyt sitä meitä suojellakseen, vaan koska hän halusi tappaa ja me olisimme seuraavat hänen listallaan.
Me emme ehtineet inahtaa, saati liikahtaakaan, kun Zed puristi liipaisinta ja huoneessa kajahti voimakas pamahdus. Ricon silmät räpsähtivät vain kerran ennen kuin hän lysähti rentona lattialle, verilammikon alkaessa hitaasti levitä hänen alleen.
Zed oli saanut jonkin verran veriroiskeita kasvoilleen ja sitä oli hänen takanaan seinällä. Hän näytti kauhealta tuon epäinhimillisen maskinsa alla ja minä tiesin, että jos nyt ei tapahtuisi ihmettä, me olisimme kuoleman omia.
Näin miten hän valmistautui laukaisemaan aseensa uudelleen ja hengähdin syvään. Käännyin katsomaan Eleonoraa ja yritin rauhoittaa häntä. Me sentään lähtisimme yhdessä, jos niin oli tapahtuva. Halusin hänen tietävän, että minä olisin koko ajan hänen rinnallaan, kuten hän oli ollut aina minun rinnallani. Puristin rauhoittavasti hänen kättään ja hän vastasi. Minä tiesin, että hän oli ymmärtänyt. Tunsin itseni hyvin rauhalliseksi ja pelottomaksi, sillä tiesin, että meitä odotettiin siellä minne me menisimme kuoltuamme.
Hitaasti ja varovaisesti minä nousin vuoteeltani, sillä jokin minussa halusi pistää hanttiin. Minä en enää jaksanut olla se, jota potkittiin. Minä halusin taistella.
Seisoin huterilla jaloillani Zedin edessä ja sormeni puristuivat nyrkkiin. Minä valmistauduin iskemään Zediä, kun kuulin tuvan oven aukeavan ja jonkun astuvan sisälle.
”Ase alas!” Kuului karjaisu ovelta ja minä henkäisin helpotuksesta nähdessäni Eleonoran isän Zedin takana.
Zed ei totellut käskyä ja minusta hän näytti hullummalta kuin oli koskaan näyttänyt vankeusaikanani. Hänen värittömät silmänsä kiiluivat verinaamion alta ja niissä oli raivoisa, lähes mielipuolinen katse. Äkkiä hän käännähti niin, että ase kumahti lujasti Kersantti Burroughin ohimoon saaden hänet horjahtamaan, kun Zed itse juoksi hullunlailla ohi.
”Kiaran! Ota se paskiainen kiinni, ennen kuin se ehtii ovesta ulos!” Kersantti karjui kömpiessään ylös ja juostessaan Zedin perään.
Kuului lisää askelten töminää, ovi reväistiin niin voimalla auki, että se pamahti seinää vasten. Sitten kuului pakkaslumen narahduksia, jotka kielivät Zedin päässeen ulos.
Kesti pitkä tovi, ennen kuin Kersantti Burrough palasi Kiaran vanavedessään. Kumpikin oli hengästynyt ja harmistunut.
”Se ketale pääsi karkuun.” Kersantti sanoi ja päästi suustaan sarjan mitä mehevimpiä manauksia.
”Ei se mitään.” Minä viitoin ja lysähdin vuoteelle istumaan. Olin väsynyt ja syystäkin, mutta olin myös iloinen siitä, että minulla oli perheeni ja etteivät he joutuneet kärsimään mitään noiden ihmishirviöiden taholta. ”Kiitos. Kiitos paljon.” Viitoin sitten ja hymyilin pienesti.
*******
Seuraavassa osassa päästäänkin seuraamaan jo itse Stormeja, mut sitä ennen kaipaisin hieman teidän apuanne. Eli kuka laposista perii?
Kertokaapas te, ken noista neljästä olis paras vaihtoeheto. Elikkäs tässä tuleepi kuvaa ja vähän infoa näistä neljästä teinistä. :)
Daisy ja Daniel (vanhemmat kaksoset)
Daisy Storm
Luonnepisteet: 9-3-1-2-10
Horoskooppi: Neitsyt
Mieltymykset: Hajuvesi, Hyvä siivooja
Inhokit: Zombiet
Päätavoite: Tiede
Kakkostavoite: Perhe
Elämäntoive: Rikollisnero
Daniel Storm
Luonne: 7-7-5-4-3
Horoskooppi: Oinas
Mieltymykset: Hajuvesi, Looginen
Inhokit: Zombiet
Päätavoite: Tiede
Kakkostavoite: Perhe
Elämäntoive: Rikollisnero
David ja Diana
David Storm
Luonne: 6-9-6-4-5
Horoskooppi: Oinas
Mieltymykset: Mustat hiukset + Looginen
Inhokit: Zombiet
Päätavoite: Tieto
Kakkostavoite: Perhe
Elämäntoive: Ammattina Pelisuunnittelija
Diana Storm (ainoa punapää joukossa)
Luonne: 6-3-10-6-10
Horoskooppi: Kalat
Mieltymykset: Vaaleat hiukset + Taide
Inhokit: Zombiet
Päätavoite: Perhe
Kakkostavoite: Tieto
Elämäntoive: Ammattina Maailmankuulu Balettitansija
Kommentit