No niin, tämä tuleekin vähän nopeammin kuin edelliset osat. Pahoittelen kuvien vähyyttä, mutten ole niin hanakka ottamaan kuvia ja välillä en edes muista. Tärkeimmistä jutuista, tosin yritän ottaa kuvia ja useimmat hyvistä jutuista onnistunkin ikuistamaan. Mutta nyt itse tarinan pariin.

Häiden jälkeen alkoi tavallinen arki ja muutin pois hoitolaitoksesta. Löysimme mukavan tontin, joka oli tarpeeksi kaukana hoitolaitoksesta, mistä olin tyytyväinen. Toki ikävöin jo ystäviksikin tulleita hoidokkejani, mutta enemmän olin onnellinen, ettei minun tarvinnut enää jakaa ahtaita tiloja heidän kanssaan. Sain olla, tulla ja mennä miten mieli teki, eikä minun tarvinnut enää mennä aikataulun mukaan, lukuunottamatta työaikoja.

Päätin itse rakentaa taloni ja sain karvaasti todeta, ettei se niin helppoa ollutkaan. Milloin materiaalit olivat loppu tai aivan vääriä. Joskus jopa työkalutkin olivat vääriä. Sisustuksesta puhumattakaan. Se olikin melkoinen koetos, jonka jälkeen tunsimme olevamme entistä vahvempia, vaikka välillä tuntuikin, että olisi ollut parempi olla yksin.

Mitään juhlia emme pitäneet, me kaksi vain nautimme hieman punaviiniä ja vihimme uuden makuuhuoneemme käyttöön, sillä seurauksella, että myöhemmin Neea ilmoitti olevansa raskaana. Olin onnellinen, minusta tulisi isä.

Intouduin tuolloin tiirailemaan kaukoputkella tähtiä, sillä ne olivat aina kiehtoneet minua ja olin aina miettinyt, voisiko siellä olla elämää. Kyllä siell elämää olikin, sen sain aika pian todeta, sillä eräänä iltana tapahtui jotain odottamatonta, jota Neeakin oli todistamassa.

Minut vain imaistiin jonnekkin ylös. Seuraava muistikuva onkin sitten se, kun minut palautettiin takaisin, eikä kovin ystävällisesti.

En tiedä kuinka kauan olin ollut poissa, mutta tänä aikana Neean masu oli kasvanut melkoisesti, mistä tiesin, että vauvamme tulisi pian maailmaan.

Itse sain kokemuksestani inspiraation ja aloin kirjoittaa kirjaa. En tiennyt tulisiko siitä mitään, mutta kirjoitin silti ja saatuani sepustukseni valmiiksi vein sen eräälle tuntemalleni kustantajalle. Hän luki kirjan ja innostui kovasti ja päätti pistää teoksen painoon ja ennen kuin huomasinkaan, oli teokseni jo myynnissä ja takakannessa komeili kuvani.

Aika kului ja minä unohdin sekä avaruusmatkailun ja kirjankin. Menin taas tiirailemaan tähtiä ja ennen kuin huomasinkaan minut kiskottiin jälleen lentävään alukseen. Tästäkään matkasta minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia, vain jälleen kerran ikävä palautus maanpinnalla ja tällä kertaa minulla oli tuliaisia, jonka havaitsin vasta myöhemmin.

Huomasin itsessäni joitain muutoksia, mutta minulla ei ollut niille aikaa, sillä vaimoni raskaus oli jo edennyt pitkälle ja pian matkailuni jälkeen hän synnyttikin suloisen tytön, jonka me nimesimme äidin, äitini mukaan Julietiksi.

Juliet oli helppo vauva. Rauhallinen ja kiltti. Hän kasvoi hyvää vauhtia ja huomasin itsekin oman vatsani kasvavan hyvää vauhtia, vaikka pidinkin kunnostani hyvää huolta. En välittänyt siitä, sillä epäilin sen olevan seurausta epäterveellisestä ruuasta, jota tuli välillä syötyä vähän liikaakin, kunnes eräänä aamuna havahduin kipuun jonkamoista en ilmoisina ikänä ollut kokenut. Koko vatsani seutu tuntui olevan kuin tulessa ja arvelin ettei kyseessä ollut suinkaan närästys.

Jopa Neea oli herännyt tuskanhuutoihini.

Kun kipu viimein hellitti tajusin, että minulla oli nyt kaksi lasta lisää. Kaksi vihreää lasta joiden toinen vanhempi oli epäilemättä kotoisin tuolta lentävältä lautaselta, jolla olin vieraillut. En tulisi enää ikinä tiirailemaan tähtiä, sillä en halunnut kokea samaa uudelleen. Silti en hylännyt näitä kahta pienokaista, vaan päätin kasvattaa ne ominani, siinä samalla kuin Neean ja minun yhteisetkin jälkeläiset. Pienokaiset saivat nimekseen Nick ja Nina, Neean iso, iso tädin ja sedän mukaan.

Myöhemmin Neea ilmoitti olevansa jälleen raskaana, me siis saisimme vielä yhden perheen jäsenen. Kaikki rauhoittui ja elämä meni töiden, lasten hoidon ja kasvattamisen parissa. Ennen kuin huomasimmekaan oli Juliet kasvanut jo hurjasti ja alkoi opettelemaan kävelemistä ja puhumista.

Juliet olikin nopea oppimaan ja pian saimme nostaa kaikki tavarat korkealle, jottei hän saanut niitä revittyä alas. Ja kun puhuminen alkoi sujua, emme saaneet hetkenkään rauhaa, saati puheenvuoroa, kun pikkuneidillä oli niin paljon asiaa.

Aika tosiaan kului hujauksessa ja pian avaruustulokkaatkin kasvoivat ja alkoivat pian kävellä ja puhua.

Pian tämän jälkeen Juliet sai pikkuveljen, jonka nimesimme Jonathaniksi. Pikkuinen oli yhtä kiltti kuin sisarensa ja hänellä oli myös samat väritkin. Joitain kuukausia tästä olikin jo Julietin syntymäpäivät.

Julietista kasvoikin tarmokas tyttö, joka halusi oppia kaiken. Häntä kiinnosti kaikki ja hän oli myös avulias ja aina menossa. Välillä yritin saada häntä rauhoittumaan, jottei hän väsyttäisi itseään täysin.

Tässä välissä Neeakin kokeili kirjoittajan lahjojaan, mutta kirjan kirjoittaminen ei ollut helppoa, kun hoidettavana oli neljä lasta. Pian avaruuskaksosenikin kasvoivat lapsiksi, joten nuo kolme olivat sentää päivisin koulussa ja aikaa jäi vähän enemmän.

Pian myös Jonathan kasvoi ja alkoi opettelemaan elämän alkeita. Tämä aika kului niin nopeasti, mikä kieli siitä, että vanhenisin pian itsekin.

Opetin Jonathanille lorun, jonka mummini opetti minulle, kun olin pieni.