No niin, nyt onkin kestänyt melkoisen kauan siitä, kun viimeksi kirjoittelin tänne jatkoa, joten tässä tuoretta luettavaa, olkaapa niin hyvät. Tämä osa on sitten useammasta näkökulmasta kirjoitettu.

VOI JÄLLEEN SISÄLTÄÄ MATERIAALIA, JOKA EI VÄLTTÄMÄTTÄ SOVI NUOREMPIEN SILMILLE, JOTEN LUKEMINEN OMALLA VASTUULLA!

Kiaranin näkökulma:

Elämä palasi huomiinsa ja sensijaan, että olisin lähtenyt piskuiseen yliopistoon, päätin jäädä isälle avuksi. En muutenkaan halunnut jättää häntä yksin, kun ei äidin kuolemastakaan niin kauan aikaa ollut vielä kulunut. Meistä ei kukaan juurikaan puhellut toisilleen, kuin muutaman sanan, mutta Ewan oli minulle kuin veli ja isälle kuin oma poika, huolimatta tämän oikeasta isästään. Luulen, ettei Ewan itsekään halunnut nähdä häntä enää ikinä, kumpi sitten se niistä henkiin jääneistä lurjuksista olikin.

Arlenekin oli kiltti ja huomioi meitä kaikkia, mitä nyt välillä kävi teroittamassa kyntensä vääriin paikkoihin ja joskus kävi kerjäämässä ruokapäydästä herkkupaloja, kuin koira.

Isä ja minä pelasimme monet kerrat shakkia ja me olimme melko tasaväkisiä, joten pelit saattoivat kestää pitkiä aikoja kerrallaan.

Kuten sanottua, elämä oli tasaista ja jännityksetöntä, emmekä me sanottavammin halunneetkaa kokea enää mitään jännittävää. Isä ei vieläkään halunnut nukkua makuuhuoneessa, vaan se sai kerätä rauhassa pölyä ja hämähäkin seittejä. Meistä kukaan ei käynyt edes siivoamassa siellä, oli kuin jonkinlainen sanaton sopimus jättää tuo kauheiden muistojen näyttämö rauhaan. Enkä minäkään halunnut niitä muistella. Tuli vain niin kova ikävä äitiä ja Kennethiä.

Aika kului ja erään kerran kohtasin kaunottaren, joka muutti elämäni. Hän sai sydämeni sykkimään aivan uudella tavalla ja ennen kuin huomasinkaan olin korviani myöden rakastunut.

Doris ja minä vietimme pitkiä aikoja keskenämme. Meni kauan, ennen kuin tohdin kysyä sen suuren kysymyksen ja hän vastasi myöntävästi minun ilokseni. Me siis vietimme pienet ja hyvin koruttomat häät ja ei mennytkään kauaa, kun hän ilmoitti meidän saavan jälkikasvua. Ehkä hyvä niin, sillä isäkin saisi siitä vähän muuta ajateltavaa, ettei ehtisi niin paljoa murehtia äitiä ja Kennethiä.

Doris oli kova lukemaan ja luki välillä Ewanillekin satuja ja poika kuunteli niitä haltioissaan.

Myöhemmin Doris sai kauniit kaksoset Daisyn ja Danielin. Daisy oli Danielia muutaman minuutin vanhempi. Aika kului ja kumpikin tuntui kasvavan hurjasti. Ennen kuin huomasinkaan, he olivat jo sen ikäisiä, että opettelivat puhumaan ja kävelemään.

Oli suloista nähdä omien lapsien kasvavan ja oppivan uutta. Ewankin, jota pidin veljenäni auttoi pikkuisten kanssa. Hän opetti Daisylle lorun, jonka äiti oli meille opettanut, kun olimme olleet pieniä.

Daisy osoittautuikin sitten melkoiseksi halaajaksi. Välillä uhriksi joutui veli, välillä Arlene.

Mutta useimmiten he leikkivät kiltisti yhdessä, Ewanin rakentamalla nukkekodilla.

Ewan taas oli ystävällinen ja kiltti. Mitä nyt yritti välillä huijata shakissa, kun ei muuten meinannut pärjätä minulle.

Hän oli todellakin tullut enemmän äitiinsä, kuin isäänsä, joka tosin kummitteli aina meidän ja hänen mielessään. Minä ja Ewan keskustelimme paljon ja hän toi pelkonsa esiin, eikä ilmeisesti uskonut, vaikka sanoinkin, että hän oli perheen jäsen, emmekä me häntä hylkäisi milloinkaan.

Elämä sujui ja näytti vaihteeksi aurinkoiselta. Eräänä iltana muuan Kersantti Burrough saapui käymään ja ilmoitti, että ne kaksi lurjusta oli nähty ihan lähimailla ja että hän pienen joukon kanssa menisi tutkimaan asian ja kysyi sitten halusiko isä lähteä. Isä kieltäytyi, mutta pyysi, ilmoittamaan, mikäli he saisivat lurjukset kiinni. Hän halusi olla paikalla, kun he saisivat ansaitsemansa rangaistuksen ja niin halusin minäkin.

Kersantti Burrough nyökkäsi ja jutteli vielä niitä näitä isän kanssa, kunnes häipyi. Näin, ettei isä ollut kovin iloinen, sillä pahat muistot olivat jälleen nousseet hänen mieleensä. Hän oli synkkä ja hiljainen useita päiviä, enkä minä häirinnyt häntä, vaan annoin hänen olla omissa oloissaan.

Kersantti Burroughin näkökulma:

Käytyäni tapaamassa vanhaa tuttuani, jota olin luvannut auttaa, minä kokosin ryhmäni ja me lähdimme kohti aluetta, jolla nuo kaksi Jonesin lurjusta oli nähty. He olivat tehneet jo niin paljon tihutöitä, ettei pelkkä vankeus siihen auttaisi. Sitä paitsi he olivat syyllistyneet murhaan, joten rangaistus olisi kuolema.

Niin me sitten etenimme erääseen metsikköön, joka kenties oli ollut jonkinlainen asuinalue vuosikymmeniä sitten. Mutta nyt se oli raunioina, joissa rehottivat kaikenlaiset kasvit sulassa sovussa ruosteisten romujen ja betonimurskan keskellä. Sieltä me viimein yhytimme nuo kaksi, jotka eivät näyttäneet olevan erityisen kehuttavassa kunnossa.

Meitä oli, kolme, mutta se riitti, sillä olimme hyvin koulutettuja ja aseistettuja. Ilman eri käskyä he hajaantuivat niin, että saivat Jonesin veljekset saarrettua. Heillä ei näyttänyt olevan aseita lainkaan, olivat kai jostain syystä heittäneet ne menemään sen jälkeen, kun olivat lähteneet Stormeilta. Vaarattomia he eivät silti olleet, emmekä me heitä siinä suhteessa aliarvioineetkaan.

Yllätimme heidät täysin, joskin veljeksistä toinen pääsi livistämään, mutta tuskinpa kovinkaan pitkäksi aikaa. Kiinni jäänyt paljastui toiseksi vanhimmaksi veljekseksi Garretiksi, joten karkuun päässyt oli tietenkin katraan nuorin, Emmeth.

Me veimme Garretin mukanamme vankilalle odottamaan tuomiota. Sitä odotusta hänen ei tarvitsisi kovin kauaa kestää ja sen hän taisi tietää itsekin käyttäytymällä typerästi.

Tosiaan jo seuraavana päivänä saapuivat Keith ja Kiaran Storm, jotka nähdessään pihalle tuotu Garret syyti sarjan vähemmän kauniita sanoja suustaan, kunnes eräs alaisistani vaiensi hänet.

Muu perhe ei ollut tullut mukaan ja syystä, mikä sinänsä oli hyvä, sillä teloitus ei koskaan ollut mitään hyvää katsottavaa edes aikuisille, saati sitten lapsille. Lisäksi kuulin rouvan olevan jälleen pieniin päin, joka sai minut ajattelemaan omaa rakasta vaimoani ja lapsiani, joista isoimmat Nick ja Eleonora varmasti kokeilisivat pian omia siipiään.

Teloitus tapahtuikin sitten hyvin hiljaisissa merkeissä. Patrick kysyi vangilta, oliko tällä viimeisiä toivomuksia tai mitään muuta sanottavaa ja koska tämä ei sanonut mitään, luettiin lyhyt selostus tuomiosta ja sen lisäksi vielä viimeinen siunaus, kunnes tuomio pantiin täytäntöön. Koskapa miehen tekoset olivat olleet sitä luokkaa, olisi ampuminen ollut liian armeliasta, joten hänet hirtettiin.

Juttelin vielä tovin Keithin kanssa, ennen kuin päästin heidät menemään ja kerroin hänelle, että toinen oli päässyt pakoon ja käskin olemaan varuillaan, sillä se mies ei välittänyt mistään vaan tappaisi varmasti kaikki tielleen tulevat. Pistin yhden alaisistani viemään heidät kotiin siltä varalta, että Emmeth vielä yrittäisi jotain.

Ewan Stormin näkökulma:

Keith ja Kiaran siis lähtivät ja minä jäin kotimieheksi ja mielelläni minä halusinkin olla Kiaranin lasten kanssa. Halusin jotenkin hyvittää sitä, mitä isä oli tehnyt. Isä jota en vieläkään ollut tavannut, enkä oikeastaan edes tuntenut ja jota vihasin, sillä hän oli syypää äidin ja toisen veljeni kuolemaan. Kyllä minä pidin ja pidän vieläkin Kennethiä veljenäni, vaikka meillä eri isä olikin.

En aina tiennyt miten minun olisi pitänyt olla, sillä pelkäsin alituiseen suututtavani jonkun ja saavani sitten kuula äpäröistä ja isästäni. Kiaran ja Keith olivat kuitenkin ystävällisiä minulle ja pitivät perheensä jäsenenä, kun minussa kuitenkin oli paljon äitiänikin. Olin kuulemma aika paljon hänen näköisensä. No mene ja tiedä, kai minä sitten olin.

Tein mukisematta ja käskemättä paljon kotiöitä ja auttelin korjaamaan milloin taloa tai milloin hoitamaan pientä vihannesmaata, josta me saimme tuoreita tomaatteja ja muita vihanneksia ruokapöytään, Keithin käydessä kalastamassa pienestä lammesta meille kalaa. Välillä hän otti minutkin mukaansa ja minulla oli kivaa, vaikkemme me juurikaan keskustelleet, enkä minä tohtinut edes häiritä häntä, vaikka tiesinkin hänen olevan ystävällinen.

Nyt siis hoidin kaksosia, koska Doris alkoi olla jo niin pyöreä, ettei paljoa vatsaltaan jaksanut mitään tehdä. Hän näytti iloiselta, kun sai minusta apumiehen ja hyvähän hänenkin oli välillä saada taukoa noista kahdesta rasavillistä, jotka välillä päättivät juosta kumpikin eri suuntaan. Ota nyt siinä niitä sitten kiinni. Useimmiten Daniel ja Daisy olivat kiltisti ja leikkivät puuleluillaan, joita tein silloin, kun minulta jäi siihen aikaa.

Eräänä iltapäivänä, kun oli juuri leikkimässä Danielin kanssa, ovi reväistiin auki ja minulle tuntematon mies astui sisään. Tai ei hän täysin tuntematon ollut, sillä olin nähnyt hänet kerran aiemminkin, enkä olisi halunnut tavata häntä enää ikinä uudelleen.

Hän jäi tuijottamaan minua, kuin olisi nähnyt aaveen. Viimein hän asteli sisälle, silmäillen samalla ympärilleen. Minä päätin toimia ja autoin Doriksen lapsineen piiloon minun ja Keithin huoneeseen ja sanoin, että jos mies uhkaa tulla huoneeseen, niin heidän olisi paettava ikkunan kautta. Itse palasin takaisin tuvan puolelle ja jäin katsomaan miestä, kun en tiennyt mitä tämä aikoi tai halusi.

Viimein hän alkoi harppoa kohti makuuhuoneita ja minä harpoin hänen tielleen. En halunnut hänen vahingoittavan minulle rakkaiksi tulleita ihmisiä.

"Häivy siitä, ettei tarvi satuttaa." Mies ärähti vihaisesti ja tönäisi minut sivuun.

"En." Minä sanoin uhmakkaasti, enkä siirtynyt, vaikka minua hieman pelottikin.

"Pitää vissiin opettaa sinut tavoille." Mies murahti häijysti ja alkoi astelemaan minua kohti.

"Olen nähnyt sinut ennenkin." Minä sanoin. "Sinä olet yksi niistä, jotka tappoivat äidin. Yksi niistä, joka voi olla minun oikea isäni." Minä jatkoi ja ääneni kohosi huudoksi.

Mies pysähtyi ja jäi ääneti paikalleen seisomaan. Hän katseli minua ja minusta näytti kuin hän olisi punninut mielessään minun sanojani.

"Jos tosiaan olet poikani, niin mikset lähtisi mukaani. Voisin opettaa sinulle ihan uusia juttuja." Mies sanoi sitten.

"En ikinä. Tämä on minun kotini ja täällä on minun perheeni." Karjaisin ja mulkoilin miestä vihaisesti. Enempää en ehtinytkään sanoa, kun ovi kiskaistiin auki ja Kiaran ja Keith astuivat sisälle. Näin, miten mies liikahti ja mutta minä olin nopeampi ja menin väliin.

"En anna sinun vahingoittaa heitä." Sanoin ja päätin, etten hievahtaisikaan, tapahtuipa sitten mitä tahansa.

"Olet siis päättänyt." Mies sanoi ja näpräsi jotain kädessään.

"Olen." Sanoin järkähtämättömästi. Samassa miehen käsi liikahti. Tunsin viiltävää kipua vatsassani ja samalla hetkellä kuulin vierestäni voimakkaan pamauksen, joka melkein kuuroutti minut. Korvissa ainakin soi pitkän aikaa, enkä hetkeen kuullut mitään kunnolla.

Sen jälkeen kaikki pimeni, enkä muista muuta kuin hämärästi epäselviä huutoja ja sen kuinka minut nostettiin ilmaan ja vähän myöhemmin laskettiin ilmeisesti vuoteelleni. Sen jälkeen kaikki oli pitkään hämärän peitossa.

Kiaranin näkökulma jälleen:

Kaikki tuntui hetkeksi hidastuneen, mutta minä toimin. Olin saanut meidät saattaneelta sotilaalta aseen turvaksi ennen kuin tämä oli lähtenyt  ja nyt mitään ajattelematta minä nostin sen eteeni ja painoin liipaisimesta. Ase potkaisi pienesti samalla kun kuului kova pamaus. Isä ei vieläkään liikahtanut, mutta Ewan oli lysähtänyt lattalle ja makasi kippurassa, vanhan virttyneen villapaidan muuttuessa vatsan kohdalta syvän tumman punaiseksi.

Mies, jonka täytyi olla Emmeth, makasi selällään lattalla. Vereen tahriintunut puukko oli yhä hänen kädessään. Otsassa hänen tyhjinä eteen tuijottavien silmien välissä oli pieni punainen reikä, josta valui hiljalleen hyvin ohut verinoro. Hänestä meidän ei tarvisti enää huolehtia. Pistin aseen pois ja ryntäsin tutkimaan Ewania. Tämä oli kasvoiltaan hyvin kalpea, mutta hengitti.

"Kiaran, hoida sinä tuo raato pois. Minä yritän katsoa, mitä voin tehdä Ewanin hyväksi." Isä sanoi nostaen tämän syliinsä ja katsoi minua kasvot vakavina. Näin, että hän oli hyvin huolissaan Ewanista.

Kauaa, emme ehtineet seisoa alallamme, kun Doris ryntäsi huoneeseen. Hän näytti olevan kunnossa, mutta pelästynyt ja huolissaan tietenkin.

Kun hän näki, että minä ja isä olimme kunnossa, hän näytti huojentuvan. Näin tietynlaisen varmuuden ja rauhallisuuden huokuvan Doriksesta, kun hän vaappui isäni luo ja katsoi tämän sylissä retkottavaa Ewania. Tiesin, että hän oli ollut joskus jonkinlaisissa lääkärin hommissa ja nyt se oli oikeastaan hyvä, sillä hän osasi hoitaa Ewania.

"Vie hänet vuoteeseensa. Minä tulen perässä ja katson mitä voin tehdä hänen hyväkseen." Doris sanoi ja säntäsi, niin lujaa kuin isolta vatsaltaan pääsi etsimään ensiaputarvikkeita. Ei mennyt kauaakaan, kun hän jo paukkasi isäni perään syli täynnä tarvikkeita. Päätin, että raato voisi olla puoleastani vähän aikaa tuvassa, kun ei se siitä mihinkään lähtisi ja meni Ewanin huoneen ovelle katsomaan, miten isäni ja Doris suoriutuivat tehtävästä.

Doris riisui pojalta paidan ja käski sitten isän hakemaan kuumaa vettä ja puhtaita kankaita, jotka hän kiikuttikin heti miten huoneeseen. Doris puhdisti haavan huolellisesti ja tarkisti sen.

"Onneksi tämä ei ole yhtään syvempi, muuten olisi voinut käydä huonosti." Doris sanoi ja ompeli aika pahan näköisen viiltohaavan kiinni muutamalla tikillä. Tämän jälkeen hän levitti jotain salvaa tuubista haavan päälle ja sen jälkeen sitoi sen huolellisesti. "Nyt hänen on levättävä, etteivät tikit pääse aukeamaan." Doris sanoi.

Tunsin oloni huojentuneeksi kuultuani tämän ja painuin hoitamaan raadon pois tuvasta. Vein sen pitkälle metsään ja hautasin sinne. En jättänyt sinne edes merkkiä haudasta, sillä en halunnut mitään muistutustä hänestä, Ewania lukuunottamatta.

Palasin takaisin ja talossa oli rauhallista. Isä oli polttanut vanhat räsymatot ja sen reikiintyneen ikivanhan taljan, jotka olivat pahasti sotkeutuneet vereen ja hakenut uudet varastosta, jonne oli kerääntynyt vuosien varrelta kaikenlaista. Tuskin ehdin kunnolla tupaan, kun Doris tuli vastaan ja halasi minua lujasti.

Vastasin halaukseen, sillä ymmärsin hyvin, hänen huolensa, etenkin nyt se oli voimakasta, kun hän vaappui lähes viimeisillään raskaana.

Vielä pieni pätkänen Ewanin näkökulmasta:

Kun havahduin lepäsin vuoteellani ja vatsani oli peitetty sitein ja siihen sattui. Se mies oli siis onnistunut iskemään pukollaan minua. Kun yritin liikkua, Doris esti ja sanoi, että minun oli levättävä vielä. Hän sanoi että tikit voisivat muuten aueta ja haava tulehtua, jos lähtisin liian aikaisin liikkeelle.  Minä tottelin, joskin vastahakoisesti. En oikein osannut olla alallani, vaan olisi halunnut tehdä jotain. Minä vain olin sen luontoinen, etten halunut laiskotella, etenkin kun koin, että minunkin oli tehtävä osani perheen askareista ja kenties vähän enemmän.

Viikon minä makasin liikkumatta muualle kuin pakollisille asioille puuceehen ja pesulle, kunnes viimein sain luvan liikkua muuallekin ja tehdä jo ihan pieniä kevyitä juttuja ja hyvä niin, sillä vatsanseutu oli tosiaan aika pitkään hellänä siitä kohdin mihin puukon terä oli sohaissut syvän viiltohaavan. Viikkojen kuluessa haava alkoi olla jo niin hyvässä kunnossa, että Doris saattoi ottaa tikit pois ja minä sain jo tehdä vähän raskaampiakin hommia.

Eräänä iltana, sitten päätin jutella isälle. Olin näet tavannut yhden tytön, josta minä pidin hyvin paljon ja hänkin piti minusta. En vain tiennyt miten hänen vanhempansa suhtautuisivat asiaan, etenkin jos saisivat selville tiettyjä asioita minusta. En vielä ollut kertonut Eleonoralle mitään, mutta tiesin, että minun oli jossain välissä kerrottava, sillä en halunnut suhteemme alkuun valheita ja kiertelyitä. Halusin olla rehellinen.

"Isä." Sanoin epä varmasti.

"Niin?" Hän kysyi.

"Kun, tuota. Minulla on tyttöystävä ja minä mietin miten menetellä." Minä aloitin. "Siis tiedän kyllä kukkasista ja mehiläisistä. En minä niistä haluakaan kysellä. Vaan mietin vain, että.... minä haluan olla rehellinen, mutta epäilen, ettei hän pitäisi totuudesta, saati hänen vanhempansa." Sain takelleltua.

"Sinäpä vaikean kysymyksen heitit." Isä vastasi ja vaikeni hetkeksi. "Ehkä on paras, että kuuntelet sydämesi ääntä ja teet kuten parhaalta tuntuu. Tiedäthän, että olen ylpeä sinusta. Siitä mitä teit silloin ja siitä, että olet kuin oma poika minulle." Hän jatkoi sitten.

"Joo." Mutisin. "Mutta pelkään vain että hän jättää minut, jos saa tietää ja jos ei jätäkään, niin vanhemmat tuskin tykkäävät." Sanoin sitten.

"Katsotaan nyt, jos voin auttaa sinua." Hän sanoi ja katsoi minua lempeäsi. "Tulehan. Minun on aika opettaa sinulle, kuinka puolustautua." Hän lisäsi ja vei minut puisen paalun luo. En tajunnut mitä minun olisi pitänyt tehdä, mutta hän näytti ja pian minä sen opinkin.

Olimme paalulla varmaan tunteja ja isä kannusti ja opasti minua. Tuntui hyvältä purkaa pahaa oloaan johonkin ja samalla oppia uutta. Seuraavana päivänä kutsuin Eleonoran kylään ja esittelin hänet isälleni.

"Isä, tässä on Eleonora Burrough." Sanoin.

"Hauska tavata Eleonora." Isä sanoi hyväksyvästi.

Vähän myöhemmin, kun Eleonora oli käymässä puuceessä, isä tuli juttelemaan minulle.

"Tiedät varmaan, että Eleonoran isä on Kersantti. Se sama, joka kävi meillä taannoin.

"Joo." Mutisin.

"Voi olla vaikea saada häntä muuttamaan mieltään, joten suosittelen tiettyä varovaisuutta." Isä sanoi ja katsoi minua lempeästi. Hän katosi hienovaraisesti omille teilleen, kun näki Eleonoran palaavan.

Minä siis istuuduin penkille ja pyysin Eleonoraa tulemaan seuraani. Oli hiljaista. Kumpikaan meistä ei keksinyt mitä sanoa, joten minä päätin rohkaista mieleni ja kertoa totuuden itsestäni. Minä siis kerroin vähän takellellen ja Eleonora kuunteli. Kun lopetin, hän ei tehnyt elettäkään lähteäkseen, mitä hieman ihmettelin, sillä arvelin jonkun muun tytön jo lähteneen pois moista kuultuaan. Mutta ei, hän vain istui ja katsoi minua surullisesti.

"Voi Ewan, miten kovia sinä olet kokenut." Eleonora sanoi viimein ja painautui lähemmäksi minua. Tunsin hänen lämpöisen vartalonsa, hänen kevyen hengityksensä ja haistoin hänestä huokuvan hennon kukkaistuoksun, joka tuntui huumaavalta.  Hetken minä olin onnellinen. Minä katsoin hänen kauniita kasvojaan, hänen upean värisiä silmiään ja kuin vahingossa huulemme koskettivat toisiaan.

Tunsin itseni epävarmaksi ja hivenen peräännyin. Pelkäsin mitä tästä seuraisi, voisinko koskea häneen sittenkään. Mutta hän veti minut uudelleen lähelleen ja me suutelimme. En tiennyt kuinka kauan olimme siinä istuneet sylikkäin. Oli ollut jo hämärää, kun olin kertonut tarinani ja nyt oli jo pimeämpää.

Karu totuus iski silti vasten kasvoja, sillä kesken kaiken kuulin terävän käskyn. Säikähdin ja melkein pudotin Eleonoran maahan sylistäni, mutta sain pidettyä hänestä kiinni. Me erkanimme toisistamme ja näin, että Eleonora oli ärtynyt keskeytyksestä, minä itse sen sijaan olin peloissani. Minä katsoin suunnattoman suurta tummaa miestä, joka mulkoili minua, kuin itikkaa, ennen kuin aikoo liiskata sen.

"Eleonora." Kuului tiukka käsky, melkein kuin karjaisu, miehen huulilta ja vastahakoisesti Eleonora nousi viereltäni ja asteli miehen ohi.

"Kiitti vaan isä." Eleonora ärähti ohi mennessään ja näytti isälleen hapanta naamaa.

"Niin kauan, kun sinä asut minun kattoni alla, teet kuten haluan, etkä juokse kenen tahansa nulikoiden perässä." Kersantti Burrough ärähti.

"Jäkä jäkä." Eleonora mutisi, mutta totteli kuitenkin.

Minä itse olin noussut varovaisesti seisomaan ja odotin kauhuissani tuomiota. Enhän ollut halunnut loukata Eleonoraa mitenkään, enkä ikimaailmassa voisi tehdä tälle mitään pahaa. Sydämmeni takoi rinnassani hullunlailla ja minä odotin mitä tuleman piti.

"Ja sinä." Kersantti Burrough ärjäisi. "Pidä näppisi erossa tyttärestäni."

"Mutta..." Minä aloitin ja vaikeni sitten nähtyäni miehen ilmeen.

"Näen kyllä, että vaikka sinä olet heidän kasvattamansa, olet kuitenkin rikollisen jälkikasvua, enkä minä halua sellaisen koskevan tyttäreeni." Kersantti Burrough ärisi.

"Hy...hyvä on." Sain sanottua.

Niine hyvineen hän lähti Eleonora mukanaan ja minä jäin yksin pihalle. Viimein lysähdin takaisin penkille ja jäin siihen istumaan. Olin arvannut tämän ja silti olin yrittänyt saada kuun taivaalta. Minä olin tuomittu olemaan yksin koko elämäni. Äpärä, rikollinen, ne sanat kaikuivat mielessäni ja saivat minut masentumaan.

Kuin huomaamattani noruivat kyyneleet pitkin poskiania ja tippuivat siitä hiekkaiseen maahan. Elämä potki päähän ja lujaa.

En kuullut isäni tulevan, havahduin vasta, kun hän istuutui viereen penkille ja pyyhin äkkiä kasvoni.

"Noinko huonosti se meni?" Isä kysyi.

"Joo." Mutisin, enkä katsonut häneen.

Hetken oli hiljaista, eikä kumpikaan sanonut sanaakaan.

"Hänen isänsä tuli hakemaan häntä ja ilmaisi mielipiteensä minusta." Sanoin sitten.

"No, kyllä hän vielä leppyy." Isä yritti lohduttaa.

"Isä. Katso minua. Minä olen äpärä." Sanoin ja katsoin häntä.

"Minulle sinä olet kuin oma poika." Isä sanoi ja pörrötti hiuksiani.

"Tiedän. Mutta muille minä olen äpärä. Rikollisen pentu, melkein rikollinen itsekin." Sanoin, enkä enää pystynyt peittämään kyyneliäni.

"Älä sinä muista välitä. Ne eivät tiedä millainen sinä oikeasti olet." Isä sanoi ja kietoi kätensä minun ympärilleni. "Tärkeintä on, että sinä tiedät kuka sinä olet." Hän jatkoi.

Viimein aloin rauhoittua. Olimme jälleen vaiti kumpikin ja minä mietin. Ehkä oli paras, että minä lähtisin. Eipähän olisi perheellä vaikeuksia minun takiani. Ehkä löytäisin vielä paikkani jostain.

"Kuule isä." Sanoin ja katsoi isääni, joka katsoi lempeästi takaisin. "Minä vähän mietin ja tulin siihen tulokseen, että minun olisi syytä lähteä. Ajattelin, että voisin aloittaa uuden elämän piskuisella yliopistolla." Kerroin päätöksestäni.

"Jos kerran niin haluat, mutta muista, että sinulla on rakastava koti, jonne voit halutessasi palata, kun sinusta tuntuu siltä." Isä sanoi ja halasi minua lujasti. Hän oli antanut siunauksensa minulle ja niin minä sitten lähdin.

Lisää Ewan Stormin ja muiden Stormien elämästä sitten seuraavassa osassa. :)

Edith.... korjasinpa pienen kämmin kun hoksin että olin sekoittanut kaksi henkilö keskenään yhdessä kuvassa. Muuten tuo menee kuten pitääkin.