No niin, uutta osaa pukkaa ja tällä kertaa ohessa soittolista. Vaivauduin sittenkin kaivaa biisitkin tähän youtuubista. :)

 

Uniklubi - Näiden tähtien alla

PMMP - Lautturi

Jenni Vartiainen - Missä muruseni on

Chisu - Mun koti ei oo täällä

Nightwish - End of all Hope

 

HUOMIO! Saattaa jälleen kerran sisältää hyvin voimakkaita kuvia ja kohtauksia, joten lukeminen omalla vastuulla. Ainakin olen varoittanut.

 

Ja enemmittä puheitta itse tarinaan...

 

Ewanin näkökulma:


Pitkän aikaa maailmani koostui vain likaisesta vankikopista, jonne epäilemättä ei tullut valoa, mutta minä en sitä nähnyt. Olin menettänyt ajantajuni, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, kuinka kauan olin ollut vankina. Minä vain ajattelin Eleonoraa ja toivoin, että tämä oli päässyt veljensä kanssa pakoon.

Minä kuuntelin ja kuulin vain hiljaisuutta ja opin pian, että askelet tarkoittivat, joko ruokaa tai kidutusta, useimmiten kidutusta.

En tiedä miksi he näin tekivät, mutta aistin, että he saivat siitä jonkinlaista sairasta mielihyvää. En tiennyt keitä he olivat ja ainoa jonka tavallaan saatoin sanoa tuntevani oli Rico. Tunnistin askelista milloin hän saapui ja vetäydyin nurkkaani tiukemmin, vaikka tiesinkin, ettei siitä ollut mitään apua.

Eräänä päivänä he tulivat selliini ja sitoivat minut ja peittivät pääni hupulla. Ihmettelin vain miksi, kun enhän minä nähnyt mitään mistä olisin voinut kieliä, jos nyt milloinkaan edes pääsisin vapaaksi.

Tunsin piston käsivarressani ja tunsin leijuvani harmaaseen sumuiseen pilveen, jossa en tuntenut kipua. Sinä aikana, jonka vietin tajuttomana lääkepilvessä, minut siirrettiin toiseen paikkaan. Ehkä tuli oli alkanut polttaa heidän jalkojensa alla tai jotain muuta oli tapahtunut ja siksi he joutuvat siirtymään toiseen paikkaan. Ilmeisesti minä olin heille jollain tavoin kuitenkin tärkeä, tai ehkä vain liian mukavaa viihdykettä, ettei minua kannattanut tappaa vielä, sillä muuten olisivat varmaankin jättäneet minut vankilaani kuolemaan hitaasti nälkään ja janoon. Kukapa minut sieltä olisikaan löytänyt, sillä epäilin, ettei vankilani sisäänkäynti ollut helposti löydettävissä.

Kun heräsin, makasin kylmällä lattialla. Käteni olivat vapaat ja pussi oli kiskottu päästäni pois. Joka paikkaa kolotti, mutta se ei ollut uutta minulle. Nousin varovaisesti seisomaan ja huterin jaloin aloin hoipertamaan eteenpäin, kunnes tunsin kylmät kalterit käsissäni ja arvelin, että olin jälleen omassa kopissani, joskin se tuoksui puhtaammalta kuin ennen, vaikka muutoin tunsinkin nenässäni maakellarin tympeän mullan hajun.

Tunnustelin käsilläni kaltereita ja hoipersin samalla eteenpäin. Kalterit loppuivat ja tunsin karhean kylmän sementtiseinän käsissäni. Jatkoin tutkimuksia, johon ei loppujen lopuksi kulunut kovinkaan pitkää aikaa ja tajusin kopin olevan paljon pienempi kuin se, jossa olin ollut aiemmin.

Painauduin nurkkaan kyyhöttämään, sillä eipä minulla juuri muutakaan tekemistä ollut, jollen sattunut olemaan milloin kenenkin nyrkkeilysäkki.

Äkkiä kuulin jostain melko läheltä kevyen, kylmän ja ivallisen naurun. En vastannut. En edes tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa, joten oman turvallisuuden tähden olin vaiti.

”Kuin rotta loukussa.” Matala ääni naurahti. ”Minä tiedän kuka olet ja saat maksaa isäsi teoista.”

En vieläkään vastannut, vaan olin vaiti. Hän puhui isästä, mutten ollut ihan varma puhuiko hän Keithistä vai oikeasta isästäni. Eikä hän ollut vielä koskaan ennen puhunut minulle. Ei sanaakaan, olin vain tuntenut hänen läsnäolonsa, muiden tehdessä likaiset työt.

”Hän ja hänen veljensä pettivät yhteisömme ja melkein paljastivat meidät alkaessaan riehua omin päin.” Mies sanoi. ”Ja koska he eivät enää ole elossa, saat sinä maksaa heidän sijastaan, äpärä.”

”Heistä kukaan ei ole minun isäni, Keith on.” Minä kähisin, vaikka pelottikin se mihin tuo mies pystyi halutessaan, mikäli koki minun ärsyttävän itseään liiaksi.

”Älä puhu roskaa.” Mies naurahti ja kuulin hänen kävelevän edestakaisin.

”Minä, en pidä heistä ainoatakaan isänäni.” Sanoin hiljaa.

”Ja silti sinä muistutat kovasti Emmethiä.” Mies sanoi.

Emmeth?” Kysyin ymmälläni.

”Viimeinen Jones, joka kuoli. Jonka sinun velipuolesi tappoi.” Mies jatkoi kiusaamistani.

”Hän se yritti tappaa minut.” Vastasin ja muistin sen päivän, kuin se olisi tapahtunut vasta hetki sitten.

”Todella isällistä.” Mies nauroi.

Samassa kuului raapivaa ääntä ja sitten askelia.

”Zed!” Joku huhuili ja tuli lähemmäksi. ”Täällähän sinä olet. Olen etsinyt sinua kaikkialta."

”Vaikene idiootti.” Zediksi kutsuttu mies sähähti ja kuului läiskähdys. Olin kuitenkin jo kuullut nimen ja tunnistanut tulijan äänen. Tämä oli kolmas mies, joka toisinaan kävi. Hän ei ollut ihan niin viehättynyt satuttamisesta, mutta oli välillä mukana. Ilmeisesti hän tosiaan ei ollut mikään erityisen älykäs.

Olin tavallaan jo huomannut miten erilaisia nuo kolme olivat. Zed tosiaan oli johtaja ja päätti mitä milloinkin tehtiin ja oli se, joka sai Ricon lopettamaan, kun tämän tekemiset alkoivat mennä tietyn rajan yli. Hän oli älykäs ja tiesi aina miten pitkälle saattoi mennä ja selvästi suorastaan rakasti pitkää ja hidasta kidutusta, jota saattoi tehdä uhreilleen. Sanon uhreilleen, sillä epäilen, etten ollut ainoa, joka oli hänen käsiinsä koskaan joutunut.

Zed ei kai vieläkään tiennyt Ricon yöllisistä touhuista, koskapa olisi muutoin varmaankin pistänyt Ricon ojennukseen. Uskalsin kuitenkin epäillä, että Ricon pelottelemiseksi tarvittiin jotain muuta kuin kivulla uhkailua, kun tämä oli yhtä hulluna itsensä satuttamiseen, kuin minun hakkaamiseen ja kiusaamiseen.

Tuo kolmas mies, jonka nimeä en tiennyt, taas vaikutti olevan vahvasti pomonsa lieassa ja tuntui pelkäävän erityisen paljon Ricoa. Hän kenties oli kolmikon heikoin lenkki. Hän ei ollut aivan niin innostunut satuttamisesta kuin nuo kaksi. Hän teki kaiken mitä pyydettiin, mutta ei tuntunut olevan koko sielullaan mukana. Välillä minusta tuntui, ettei hän halunnut tehdä yhtään mitään, mitä hänen oli käsketty tehdä ja hän vaikutti aika yksinkertaiselta, ei kovin älykkäältä. Joskus saatoin aistia, että hän halusi lopettaa koko homman, muttei uskaltanut. Hän ei pitänyt itsensä satuttamisesta siinä määrin kuin Rico, vaikka hänelläkin muutama lävistys oli naamassaan. Ne olin ehtinyt nähdä ennen sokeutumistani ja muistin. Muistaisin varmaan lopun ikääni, jos sattuisinkin selviämään tästä helvetistä.

Tajusin, että minun oli paras olla sillä hetkellä kuuro ja tyhmä, jottei johtaja, joka Zed epäilemättä oli, päättäisi purkaa turhautumistaan minuun.

Kuulin toisen supattavan, jotain johtajalle ja sitten lähtevän tiehensä. Oli hiljaista, kunnes Zed alkoi taas astella edestakaisin.

”Kuulit varmaankin tuon ääliön huutavan nimeni.” Zed sanoi toteavaan sävyyn.

”Niin kuulin.” Myönsin väsyneesti. ”Vaikka mitä sen on väliä. Sillä te päästätte minut päiviltä, kun käyn tarpeettomaksi. Pelkäätkö kenties, että kerron madoille nimesi, jotta ne tietävät tulla kaivertamaan oikeaa ruumista, kun sinä joskus kuolet. Vai odotatko minun kenties nousevan kuolleista?” Kysyin välinpitämättömänä.

”En, odota yhtään mitään. Minä vain olen perusteellinen siinä kaikki.” Zed sanoi ja olin aistivinani kireyttä hänen äänessään. Päätin olla ärsyttämättä enempää ja vaivuin omaan hiljaisuuteeni. En ollut vankina olo aikanani juurikaan jutellut kenenkään kanssa ja tämä taisi olla pisin keskustelu aikoihin, jos joitain yksipuolisia keskusteluja Ricon kanssa ei laskettu.

Hän tuntui astelevan edestakaisin vielä jonkin aikaa, kunnes poistui ja minä jäin yksin. Tuota yksinäisyyttä kesti kauan, eikä kukaan tuonut ruokaa sinä aikana, mistä en edes jaksanut enää piitata, vaikka minulla kova nälkä olikin.

Olin kai vaipunut uneen, sillä havahduin, kun koppini ovi avattiin. En liikkunut paikaltani, vaan odotin mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tiesin jo, että he halusivat taas kiusata minua, niin kuin he olivat tehneet jo tähänkin asti. Sitä vain en tiennyt, mitä he tälle kertaa olivat keksineet.

Kipuun olin alkanut jo tottua, joten minä annoin sen vain tapahtua, vaikka toinen puoli minusta odotti jo kuolemaa ja toivoi sen tapahtuvan joka kerta, kun nuo kolme pahoinpitelivät minua, mutta olin jo alkanut luopua toivosta, kun niin ei kuitenkaan käynyt.

Kuulin Ricon raskaat askelet, kun hän asteli koppiin ja seuraavaksi tunsin hänen kovat voimakkaat kourat, jotka kiskoivat minut mukanaan. Ennen kuin Zed ehti estää, Rico iski nyrkkinsä minuun.

”Rico!” Zed ärähti ja Rico lopetti heti. ”Kyllä sinä saat osasi, kunhan ensin hoidamme erään asian.” Hän jatkoi kuin lastaan toruva äiti.

”Hyvä on pomo.” Rico mutisi ja kuulin hänen naksuttelevan sormiaan.

”No niin. Rico. Nosta hänet sieltä lattialta polvilleen ja pidä alallaan, mutta älä vielä satuta tai lyö.” Zed sanoi vaarallisen pehmeällä äänellä, joka sai hälytyskellot soimaan sumeassa päässäni. Tiesin, että olisi paettava, mutten voinut. En mahtaisi mitään kolmelle hyväkuntoiselle miehelle, kun itse olin huonossa kunnossa, nälkiintynyt ja pahasti rusikoitu. Minä siis alistuin, vaikka jos olisin voinut, olisin juossut pakoon.

Rico nosti minut polvilleni ja piti paikallaan. Seuraavassa hetkessä minun suuni avattiin väkipakolla ja joku piti jollain kylmällä ja rautaisella kiinni kielestäni. Sitten, ilman varoitusta tunsin jonkin terävän leikkaavan kieleni irti ja minä huusin.

Huusin kuin en olisi koskaan ennen huutanut niin. Suuni maistui verelle, jota vuoti valtoimenaan kieleni rippeistä. Tunsin kuinka kuumat suolaiset kyyneleet vierivät poskilleni, kyyneleet, joita luulin, etten voisi enää milloinkaan vuodattaa heidän tuhottua näköni. Mutta ilmeisesti kyynelkanavani olivatkin yhä kunnossa ja toimivat nyt täydellä teholla.

En tiedä kuinka kauan huusin, kunnes lysähdin voimattomana kyljelleni ja jäin siihen makaamaan. Viimein ajelehdin armeliaaseen tajuttomuuteen.

Kun palasin tajuihini, olin taas pienessä ahtaassa kopissani. Vetäydyin kopin nurkkaan ja heijasin itseäni edestakaisin. En halunnut enää elää.

He olivat jo vieneet näköni ja nyt he veivät puhekykyni. Minä en enää ollut pelkästään heidän vankilassaan, olin vanki myös oman itseni sisällä. En pystynyt enää kommunikoimaan normaalisti ihmisien kanssa. En pysyisi suojelemaan Eleonoraa, pystyisi lunastamaan antamaani lupausta hänelle ja hänen veljelleen.

Minä elin maanpäällisessä helvetissä.

Pitkään aikaan en pystynyt syömään tai juomaan kunnolla. Ruokaa nyt en saanut muutenkaan kunnolla, mutta vettä minulle tuotiin säännöllisesti. Jossain vaiheessa pakotin itseni juomaan, sillä tiesin, että jos en tekisi niin, kuolisin janoon. Joitain tippoja olinkin kulautellut, mutta se kirveli niin pahoin kieleni tyngässä, etten voinut juoda.

Minä siis otin kannun käsiini ja join. Jano oli paljon voimakkaampi, kuin kipu ja vesi helpotus, jolloin kipu unohtui.

Vaivuin kai jonkinlaiseen välinpitämättömyyteen, sillä en enää lainkaan tuntenut kipua, enkä edes piitannut siitä, mitä minulle tehtiin. Hekin kai huomasivat sen, sillä heidän tekonsa eivät enää saaneetkaan aikaiseksi haluttua tulosta.

Taas kerran makasin kyljelläni kylmällä lattialla ja odotin, että Rico raahaisi minut takaisin selliini.

”Ei tuosta ole enää mihinkään.” Rico tuhahti äreästi.

”No kyllä me jonkinmoista iloa hänestä vielä saamme, ennen kuin hankkiudumme hänestä eroon.” Zed vastasi ja minä arvasin, että hänellä oli taas jokin uusi idea mielessään. ”Rico, älä laita häntä enää koppiin ja sido hänen kätensä. Me lähdemme katselemaan autiomaata yöaikaan.” Hän sanoi sitten.

”Soramonttutasangolleko?” Rico kysyi ja alkoi kuulostaa tyytyväisemmältä.

”Sinne. Siellä ei käy ketään ja me saamme olla aivan rauhassa. Kukaan ei kuule eikä kieli.” Zed sanoi. ”Ruumiin voi kätevästi hävittää sinne tai jättää villieläinten syötäväksi.” Hän lisäsi myhäillen.

”Mennään sitten.” Rico sanoi ja sitoi ranteeni tiukasti yhteen, enkä minä jaksanut pistää vastaan. Tämän jälkeen hän nosti minut lattialta leveille harteilleen ja kantoi minut ulos paikasta, joka oli ollut jo ties kuinka kauan vankilanani. Kuulin ovien avautuvan ja sulkeutuvan ja pian tunsin raikkaan tuulen henkäyksen ihollani. Tuulen, jota en ollut tuntenut pitkiin aikoihin ja nyt tuntisin kenties viimeisen kerran. Kuulin Ricon askeleet, jotka rahisivat hiekalla ja tiesin, että olimme ulkona. Hän sysäsi minut jonnekin ahtaaseen tilaan, varmaankin takakonttiin ja painoi luukun kiinni. Tunsin miten auto liikahteli, kun muut matkustajat nousivat kyytiin. Hetkeä myöhemmin auto käynnistyi ja lähti liikkeelle. Se pomppi pihan epätasaisuuksilla, kunnes kääntyi tielle. Jonkin aikaa meno oli tasaista, kunnes auto kääntyi pois tieltä. Loppumatka oli töyssyistä ja kuulin kuinka karkea hiekka rapisi renkaista auton pohjaan ja kylkiin.

Viimein auto pysähtyi ja tunsin heilahteluista matkustajien nousevan kyydistä. Vain hetkeä myöhemmin luukku avattiin ja minut kiskottiin ulos takakontista. Tunsin miten Rico retuutti minua ja jätti sitten hiekkaiseen maahan. Hän avasi käteni, mutta laittoi tilalle vahvat kestävät käsiraudat. Kuulin kilahduksen ja tunsin jonkun hipaisevan jalkaani, jolloin arvasin, että käsiraudoista lähti kettinki. Miehet lähtivät ja jättivät minut yksin.

Palelin, sillä oli kylmä ja minulla oli vain räsyjä ylläni. Kauaa en ehtinyt kylmyyttä ajatella, kun kuulin auton käynnistyvän. En tiennyt mitä miehet aikoivat, kunnes äkkiä tuntui voimakas nykäisy ja sen jälkeen minä lensin maahan. Raahauduin pitkin hiekkamaata törmäten kaikkeen mahdolliseen. En tiedä kuinka kauan tätä jatkui, mutta mitä kauemmin olin raahattavana, sitä kovempaa minuun sattui. Jalkojeni luut olivat murskana ja iho monesta kohtaa verinahalla. Räsyt tuskin pysyivät päälläni, eivätkä juuri suojanneet minua karkealta maalta ja teräviltä kiviltä ja ties miltä muulta. Viimein minä ulvoin tuskasta ja toivoin armahtavaa kuolemaa enemmän kuin koskaan koko vankeusaikanani.

Äkkiä pääni kolahti johonkin ja minä vaivuin jonnekin tajuttomuuden rajamaille. Hämärästi minä tajusin, että auto pysähtyi ja nuo kolme halusivat varmaankin tulla katsomaan kättensä töitä. Kuulin miten he lähestyivät, kunnes kahdet askeleet pysähtyivät hieman kauemmaksi, kolmansien vielä jatkavan.

Tunsin, miten joku kumartui viereen kuin tarkistaakseen olinko vielä hengissä. Tunsin viileät sormet kaulallani, sitten ranteillani, jotka hän sitä ennen vapautti käsiraudoista. Sormien omistaja etsi pulssiani ja löysikin sen, vaikka sen täytyi olla jo aika heikko.

”Lupaa minulle, että puolustat minua. En alun alkaenkaan halunnut tähän mukaan.” Kuulin äänen kuiskaavan korvaani ja arvasin, että vierelläni oli tuo kolmas mies. Minä nyökkäsin tuskin huomattavasti ja hän tuntui rauhoittuvan.

”Ala tulla nyt. Kai hän on jo kuollut.” Zed huusi kärsimättömästi.

”Joo, kuollut on.” Mies vierelläni myönsi, nousi ja alkoi kävellä poispäin. Kuulin kuinka auton ovet avattiin ja suljettiin, kuinka auto käynnistettiin ja miten sen ääni katosi jonnekin. Minä olin jäänyt keskelle kuivaa aluetta, jonne kuolisin, jos en pääsisi pois.

Minä makasin aloillani ja kuulin yötuulen suhinan ja syvän hiljaisuuden, joka lepäsi paikan yläpuolella. Tiesin, että yläpuolellani oli tähtitaivas ja minä toivoin, että olisin voinut nähdä sen. Yritin varovaisesti liikkua, mutta se herätti kivun pahoin murtuneissa jaloissani. Tiesin kyllä, että jossain välissä minun olisi päästävä liikkeelle, vaikka jalkoihin kuinka koskisi, mutta juuri nyt minulla ei ollut siihen voimia. Minä purskahdin hillittömään itkuun, kyyneleet vierivät poskilleni ja vierivät siitä hiekkaiseen maahan. En tiedä kuinka kauan olin itkenyt, mutta jossain välissä olin vaipunut jonkinlaiseen horrokseen.

Heräsin vasta, kun viileys alkoi muuttua lämmöksi. Jos yöllä olikin ollut kylmä, niin päivällä ei ollut ja mitä lähemmäksi keskipäivää tultiin, sitä kuumempaa tuli. Aurinko korvensi jo ennestään rikki olevaa ihoani, mutta se oli pulmista pienin.

En tiedä mistä, mutta jostain sain puhtia, mutta minä yritin ryömiä eteenpäin, vaikka jalkoihin sattui kuin niihin olisi isketty teräviä lasinpaloja. Minä etenin hitaasti ja jouduin lepäämään välillä, sillä olin uuvuksissa.

Lepäsin jälleen pitkän aikaa, kunnes, viimein aloin taas raahautua eteenpäin. Äkkiä käteni osuivat johonkin märkään. Ajattelin että se oli vettä ja minä upotin käteni siihen ja tunsin auringon lämmittämän veden sormissani. Vedin itseni vähän lähemmäksi ja parempaan asentoon, jalkojeni kivuista välittämättä ja kauhoin tuota likaista seisottunutta vettä suuhuni. Vaikka maku olikin karmea, minä join, kuin en olisi koskaan ennen nähnytkään vettä ja se oli pahasta maustaan huolimatta kuin kaikkein maukkainta ja makeinta nektariinia, joka norui alas pitkin kuivunutta kurkkuani.

Saatuani janoni sammumaan, minä sammuin.

 

Eleonoran näkökulma:

 

Minä olisin halunnut palata takaisin hakemaan Ewanin, mutta tiesin, ettei se onnistuisi joten pakenimme. Minun teki pahaa jättää Ewan sinne, kun tiesin mitä kaikkea ne miehet voisivat hänelle tehdä. Toivoin, että näkisin hänet vielä ja että me voisimme elää yhdessä lapsemme kanssa.

Me menimme suorinta tietä kotiin, jonne isäkin oli palannut viimeisimmän tehtävän jälkeen.

Hän ei oikein ilahtunut nähtyään minun raskausmahani ja alkoi rähjätä.

”Mitä hemmettiä olet tehnyt?” Isä huusi vihaisena. ”Enkö minä kieltänyt sekaantumasta siihen äpärään.”

”Hän on Ewan, eikä mikään äpärä.” Huusin takaisin.

”Ja tuo lapsesi kyllä annetaan pois, kun se syntyy.” Isä tokaisi ja näytti siltä, että aikoisi pitää päänsä.

”Minä en anna lastani kenellekään, minä pidän sen ja jos en voi tehdä sitä täällä, minä lähden.” Kiljuin raivoissani. ”Tajuatko edes, että Ewan pelasti meidät molemmat. Hän jäi sinne ja jos hän kuolee, minulle ei jää muuta muistoa kuin hänen lapsensa.” Minä jatkoin ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Veljen myönsi tarinani oikeaksi ja lisäsi siihen ne tapahtumat ja asiat, joita en muistanut tai olin tarkoituksella unohtanut.

Isäni ei sanonut mitään, muttei myöskään jatkanut enää riitaa. Olin iloinen, etteivät pikkusiskot olleet paikalla kuuntelemassa, vaikka epäilinkin, että äänet olivat kantautuneet heidän huoneeseensa joka tapauksessa.

 

Aika kului, eikä Ewanista kuulunut mitään. Olin huolissani ja toivoin, että näkisin hänet vielä. Toivoin joka päivä, että hän astuisi ovesta. Mitä pidempään kesti, sitä vähäisemmiksi kävivät toiveeni Ewanin suhteen.

Päivät muuttuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi ja mahani kasvoi kiitettävää vauhtia, kunnes aloin tuntemaan itseni valaaksi. Viimein eräänä yönä synnytykseni käynnistyi ja päivän ollessa jo pitkällä minä lepäsin vuoteessani kaksi suloista poikavauvaa rinnoillani. Minä niin toivoin, että Ewan olisi saanut olla näkemässä poikiensa syntymän.

Kun isäni näki pikkuiset, ei hänkään voinut olla enää vihainen. Hän otti toisen vauvan syliinsä ja voi miten isän kädet olivatkaan isot, mutta niin hellästi ja varovaisesti hän silti piteli vauvaa sylissään ja hymyili. Minä sen sijaan itkin. Olin toki onnellinen, mutta olin niin suruissani Ewanin vuoksi.

”Minä etsin hänet.” Isä lupasi.

Aika kului kuin huomaamatta, kuukausien vieriessä hitaasti eteenpäin ja pikkuiset kasvoivat. Pian he olivat sen ikäisiä, että alkoivat opetella kävelemistä ja puhumista.

Ennen kuin huomasinkaan, oli muutama vuosi vierähtänyt siitä, kun Ewan oli jäänyt sinne loukkoon. Aloin jo hiljalleen epäillä, ettei hän enää ollut elossakaan, vaikka toisaalta pieni osa minusta jaksoi yhtä toivoa, että näkisin hänet vielä.

Samaan aikaan isä sai uutisia vankilalta ja lähti siltä istumalta sinne. Mitä ehdin kuulla, oli vankilan sairasosastolle tuotu hyvin huonossa kunnossa oleva mies.

 

 

Kersantti Burroughsin näkökulma:

 

Minä astelin pitkin kolkkoa käytävää ja askeleideni kaiku poukkoili ankeista seinistä, kun seurasin vartijaa, joka johdatti minut kohti sairasosastoa. Viimein hän kääntyi ja avasi oven.

”Tännepäin sir.” Vartija sanoi ja päästi minut koruttomaan vaaleaksi maalattuun huoneeseen. En tiedä minkä värinen huoneen seinä alun alkaen oli ollut, mutta nyt se oli lähinnä harmahtavan sävyinen, tylsä ja kolkko. Rakennusta ei varmaankaan oltu huollettu aikoihin, ehkä viimeksi kymmenkunta vuotta sitten, jos ollenkaan rakentamisen jälkeen.

Huoneessa oli vain muutama kalteri-ikkuna joiden molemmin puolin roikkui kauhtuneet värittömät verhot, jotka miltei hukkuivat seinän väritykseen. Valo oli kylmää, himmeää ja väritöntä, mutta kuitenkin tarpeeksi voimakasta valaistakseen tämän ankean ja ilottoman huoneen.

Huoneessa oli pitkä rivi vuoteita, joiden metalliosat olivat jo ruosteessa ja ne olivat tyhjiä yhtä lukuun ottamatta. Siinä makasi mies, jolla oli pitkä takkuinen tukka ja parta. Mies oli hyvin laiha ja näytti kärsineeltä. Silmät olivat kuopilla ja niiden aluset olivat tummat. Poskiluut törröttivät ja puoli avoimen pyjamapaidan raosta saatoin nähdä kylkiluut, jotka olivat laskettavissa ja ihon, jossa oli sekä uusia, että vanhoja haavoja, arpia ja ruhjeita.

”Mitä hemmettiä hänelle on tapahtunut?” Kysyin.

”En tiedä sir.” Vartija vastasi.

”Oletteko yrittäneet jutella hänelle tai onko hän yrittänyt jutella teidän kanssanne?” Kysyin taas. En voinut ymmärtää miten mies oli saattanut joutua tuollaiseen kuntoon. Häntä oli selvästi kidutettu.

”Olemme sir, mutta hän ei ole vielä herännyt.” Vartija vastasi. ”Kai jonkinlaisessa koomassa lääkärin mukaan.

”Osaatteko sanoa mitään hänen saamistaan vammoista?” Kysyin, vaikka näin kyllä itsekin miten rusikoitu tuo mies oli.

”Voin kyllä. Lukuisten mustelmien, ruhjeiden ja murtuneiden luiden lisäksi hänen silmänsä on puhkaistu ja kieli leikattu. Sir.” Paikalle saapunut Lääkäri kertoi. ”Mutta saatan ehkä saada toisen silmän pelastettua.” Hän lisäsi ja kertoi muut huomionsa, joita oli tehnyt miestä tutkiessaan ja hoitaessaan.

”Edes jotain hyvää.” Sanoin, sillä mies näytti todella surkealta valkeiden petivaatteiden ja sairaalan laitteiden keskellä. Halusin tietää mitä oli tapahtunut, vaikka lääkärin huomioiden perusteella, minulla oli jo jonkinlainen kuva siitä, mitä tämä mies oli joutunut kokemaan ja toivoin, ettei kukaan muu joutuisi käymään samanlaista helvettiä läpi.

Olin aikeissa kysyä lääkäriltä, milloin miestä voisi puhuttaa, kun tämä tuntui havahtuvan hereille. Ensin mies makasi aivan hiljaa alallaan, mutta minä näin, että hän oli jollain tasolla tietoinen ympäristöstään. Sitten hän alkoi huutaa karmeaa pelästynyttä kauhun huutoa, laihat kädet huitoen ympäriinsä, hämähäkkimäisten sormien avautuessa ja sulkeutuessa nyrkkiin. Hetken kuluttua hän veti kädet eteensä, kuin olisi yrittänyt suojautua joltain ja vaikersi hiljaa.

”Rauhoitu. Minä en aio satuttaa sinua.” Sanoin ja laskin käteni hyvin varovaisesti ja hitaasti miehen luisevalle käsivarrelle. ”Sinä olet turvassa nyt.” Lisäsin ja mies tuntui rentoutuvan hieman. Aistin silti, että tämä oli silti enimmäkseen varuillaan ja peläten jotain, mitä ei enää tarvitsisi pelätä.

”U-va-a?” Mies sanoi murtuneella äänellä, sanan puuroutuessa epäselväksi äännähdykseksi. Siitä huolimatta ymmärsin, mitä hän sanoi.

”Niin, turvassa ja me hoidamme sinut kuntoon.” Minä vastasin, puhuen yhä rauhoittavasti.

Mies päästi epämääräisen äännähdyksen ja näin kyyneleiden vierivän hitaasti hänen laihoille poskilleen silmiä peittävän siteen alta. Hän vetäisi pitkän riipaisevan henkäisyn ja nyyhkäisi. Koko hänen laiha vartalonsa tärisi itkusta.

Minun täytyy myöntää, että pala nousi minunkin kurkkuuni, enkä tiennyt mitä tehdä. Arvasin, että tilanne oli miehelle hyvin tunnepitoinen. Päätin odottaa, että toinen rauhoittuu ensin kunnolla, jotta jaksaa paremmin jutella, sen minkä pystyy.

Kesti monta pitkää raastavaa minuuttia, ennen kuin nyyhkytykset laantuivat ja mies alkoi rauhoittua. Hän oli myös varmasti väsynyt, sillä moinen tunteenpurkaus vei takuulla voimia, etenkin kun mies oli muutenkin huonossa kunnossa.

“Jaksaisitko vastailla muutamaan kysymykseen, jotka ajattelin esittää sinulle?” Kysyin ja lisäsin sitten nopeasti, että riittää kun hän joko nyökkää tai sitten pudistaa päätään. Ihmeekseni, mies nyökkäsi.

”Oko E-eo-oa ku-ohha? Oko hä vapaa?” Hän kysyi hiukan epäselvästi, ennen kuin ehdin edes kysyä häneltä mitään.

En ymmärtänyt täysin mitä hän sanoi ja minun oli tovi mietittävä, ennen kuin tajusin.

”Eleonora?” Kysyin varmistaakseni asian ja sain vastaukseksi innokkaan nyökytyksen.

”Oko hä kuhohha? Oko hä vapaa?” Mies kysyi uudelleen ja puhuminen tuntui olevan hyvin vaikeaa.

”On, hän on kunnossa.” Minä vastasin ja tiesin kuka mies oli. ”Ewan?” Kysyin varmistaakseni asian, vaikka tiesinkin vastauksen ja sain uuden, entistä innokkaamman nyökytyksen. Surumielinen hymy valaisi Ewanin laihat kasvot hetkeksi ja taas alkoivat kyyneleet vieriä.

”Kiihoh.” Ewan sanoi ja laski kätensä minun kädelleni. ”Kiihoh.” Hän toisti ja itki.

Katsoin Ewania ja arvelin, että minun olisi paras jättää osa uutisista kerrottavaksi myöhemmin. Hän oli kokenut jännitystä ihan tarpeeksi tälle päivälle.

”On sinulla ainakin sisua.” Minä sanoin ja tarkoitin sitä. Laskin toisen käteni hänen luisevan kätensä päälle. ”Nyt minä päästän sinut lepäämään. Olet sen tarpeessa.” Jatkoin ja taputin kevyesti hänen kättään. Hän nyökkäsi pienesti ja painoi takkuisen hiuskuontalon kehystämän päänsä tyynylle. Astelin hieman sivummalle juttelemaan uudelleen Lääkärin kanssa.

”Luulen, että menee kauan, ennen kuin hän voi tai edes haluaa keskustella asiasta.” Sanoin ja päätin, etten kiusaisi Ewania asialla, ennen kuin hän olisi itse valmis kertomaan, siitä mitä oli joutunut kokemaan.

”Olet oikeassa. Nyt on tärkeintä saada hänen fyysinen puolensa kuntoon.” Lääkärikin myönsi. ”Henkinen puoli onkin hankalampi korjata, sillä sen parantuminen on pitkä ja hidas prosessi. Ehkä osa näistä haavoista saattaakin parantua, mutta osa jää loppuiäksi auki.” Hän jatkoi.

”Niin.” Sanoin hiljaa ja tunsin itseni surulliseksi ja vihaiseksi. ”Miten joku saattoikin tehdä toiselle noin.” Minä ajattelin ja toivoin, että tekijä tai tekijät saataisiin edesvastuuseen teoistaan.

”Luulen, että tällä hetkellä parasta olisi, että hänellä olisi rauhallinen ja rakastava ympäristö, sekä tuttuja ja turvallisia ihmisiä lähellä.” Lääkäri sanoi ja katsoi minua surumielisesti hymyillen.

”Se onnistuu kyllä.” Sanoin ja aloin jo suunnitella siirtoa minun talolleni, jossa perheeni minua odotti, mutta ymmärsin kyllä, ettei Ewan ollut vielä pitkään aikaan siinä kunnossa, että häntä voisi siirtää yhtään mihinkään. ”Mutta halunnet pitää hänet täällä vielä jonkin aikaa.” Totesin ja mietin, voisinko lähettää viestin Eleonoralle ja pyytää tätä tulemaan tänne. Se voisi tehdä hyvää Ewanille, joskin se pitäisi tehdä hyvin varoen, sillä muutoin se saattaisi olla liian suuri asia Ewanin käsiteltäväksi juuri nyt.

”Taidan aavistella, mitä suunnittelet ja luulen, että viikon tai parin kuluttua, voisi olla parempi ajankohta.” Lääkäri huomautti.

”Olet oikeassa.” Sanoin. ”Minä jään kuitenkin tänne. Haluan pysyä ajan tasalla kaikessa ja haluan pitää huolen siitä, että hän saa parantua rauhassa. Minulla on näet kutina siitä, etteivät ne jotka tämän takana ovat, jätä asiaa tähän. Etenkään jos saavat tietää, että Ewan on elossa.” Jatkoin ja päätin ensi tilassa ottaa yhteyden muutamaan alaiseeni, jotka saisivat tulla vartiointihommiin. Lisäksi minun olisi ilmoitettava Eleonoralle, että Ewan oli löytynyt. En vain tiennyt, miten kertoa hänelle Ewanin kunnosta.

 

 

Ewanin näkökulma:

 

Kesti kauan, ennen kuin tajusin mitään ympäröivästä maailmasta. En edes tiennyt, että minut löydettiin ja pelastettiin.

Minä vain ajelehdin tummassa pilvessä, jossa en tuntenut kipua, enkä mitään muutakaan ja aikakin tuntui pysähtyneen. Ensimmäinen kuva siitä, että olin elossa ja palaamassa takaisin tajuihini, oli kipu.

Olin kyllä tottunut kipuun kaiken kokemani jälkeen, mutta tämä oli toisenlaista kipua. Jomottavaa, säteilevää kipua ja hämärästi tajusin, että se kipu säteili jaloistani.

Yritin muistaa, mutta osa minusta halusi unohtaa tapahtumat, jotka johtivat tähän. Hämärästi mieleeni alkoi nousta kuvia kylmästä tuulesta, hiekasta, auton moottorin ulinasta ja naurusta. Muistin myös karkeat äänet, vahvan tupakan ja hien hajun. Niin paljon muistoja, joita en halunnut muistaa, mutta ne eivät vain kaikonneet mielestäni.

En tiedä kuinka kauan leijuin tässä unen ja valveilla olon välimaastossa, kunnes viimein aloin olla yhä enemmän hereillä ja kaikki se mitä olin kokenut, nousi yhä vahvemmin mieleeni. Tajusin toki, että olin jossain turvallisessa paikassa, mutten silti tuntenut oloani turvalliseksi. Minä kai odotin yhä jokapäiväistä kidutushetkeä ja pelkoni kasvoi kasvamistaan.

Kuulin ääniä ympäriltäni, mutten nähnyt mistä ne lähtivät. En tiennyt missä olin ja pelkäsin. En jaksaisi enempää, en halunnut kokea enempää, kuin minun oli ollut pakko.

Välillä oli hiljaisempia hetkiä, välillä taas joku tuntui juttelevan minulle, mutta minulla ei ollut voimia siihen, enkä olisikaan pystynyt. Olisiko kukaan edes ymmärtänytkään puhettani, kun keino siihen oli riistetty minulta ja olin ajatusteni vankina.

Sitten kuulin matalan tutun äänen läheltäni. En ensin voinut muistaa ja säikähdin, Zed, Rico ja se kolmas olivat täällä. Pelkoni paisui ja hyökyi yli äyräiden muuttuen kaiken järkevän ajattelun halvaannuttavaksi pakokauhuksi ja minä huusin. Huusin ja yritin paeta, mutta minun käteni ja jalkani eivät totelleet. Ne olivat voimattomat, heiveröiset totesin ja pelkoni vain kasvoi.

Sain kuin sainkin käteni liikkumaan, mutta muuta en sitten onnistunutkaan tekemään. Vaistomaisesti minä nostin käteni suojakseni, vaikka järkevä osa minusta yritti sanoa, että olen turvassa.

Tunsin, miten joku laski kätensä, minun käsivarrelleni ja pyysi rauhoittumaan ja sanoi, että olen turvassa. En ollut uskoa korviani.

Niin pitkä aika maanpäällisessä helvetissä ja nyt olin viimeinkin turvassa. Minun oli kysyttävä ja varmistuttava asiasta. Yritin toistaa miehen sanoman sanan, mutta jotenkin se meni aivan puuroksi ja epäilin, tokko hän siitä saisi selvää.

Mies vastasi ja se kuulosti suloiselta musiikilta korvissani. Tunsin helpotusta ja pelko alkoi laantua, muttei katoaisi koskaan. Tuo helpotuksen tunne oli niin valtaisa, että minä aloin itkeä ja itkin niin kuin en olisi koskaan ennen itkenyt. Minä olin nyt turvassa.

Viimein pitkän ajan kuluttua aloin rauhoittua ja tunsin toivon heräävän. Ehkä tapaisin vielä Eleonoran, vaikka toisaalta, en halunnut hänen näkevän minua tällaisena ihmisrauniona. Minä tajusin, etten ehkä voisikaan pitää antamaani lupausta ja tunsin syvää syyllisyyttä siitä. Tämä oli minun vikani.

Mies, jonka äänen tiesin nyt kuuluvan Kersantti Burroughsille, kysyi halusinko jutella ja minä nyökkäsin, puhe ei oikein luonnistunut.

Minä yritin kysyä häneltä, oliko Eleonora kunnossa ja turvassa. Helpotuksen tunne oli entistäkin suurempi, kun kuulin vastauksen. Hän tuntui tunnistavan minut, mutta sanoi nimeni kysyvään sävyyn varmistaakseen asian ja minä nyökkäsin.

En tiedä mitä tunsin, mutta kyyneleet vierivät taas pitkin poskiani. Minut oli löydetty ja tunnistettu, minä olin nyt varmasti turvassa, sillä tiesin millainen Eleonoran isä oli. Joskin pieni epäilyksen poikanen kaihersi mieltäni, en uskonut että hän halusi minunlaistani rampaa Eleonoran puolisoksi.

Minä itkin ja nauroin silti yhtä aikaa ja kiitin häntä. Tunsin oloni paremmaksi pitkiin aikoihin.

Ei edes tieto siitä, että olin turvassa ollut niin huojentava, kuin tieto siitä, että Eleonora oli elossa ja turvassa ja voi kaikesta päättäen hyvin.

Tiesin nyt, että minun oli yritettävä kaikkeni, jotta pääsisin nopeammin hänen luokseen. Minun oli niin kovin ikävä Eleonoraa, ikävä hänen lempeää kosketustaan ja kukkaistuoksuaan. Ikävä kauniita ja lempeitä hetkiä hänen kanssaan, joita ehdin kokea hänen kanssaan, ennen helvettiä.