No niin tässä tulee pitkästä aikaa uusi osa, joskin tämä on tällä kertaa kaksiosainen ja toinen osa tulee jahka saan jossain välissä aikaa taas väkerrellä simsin parissa. Töitä on näet tullut enemmän, joten aika on nyt koko loppukevään, kesän ja alkusyksyn kortilla.
Pahoittelut, että kuviakin on niin vähän.

****

Vieraita ja syntymä

Eleonoran näkökulma:

Vuodet vierivät ja Eliel, sekä vanhimmat lapsemme hoitivat kesäisin pientä maapalstaamme yhdessä Kiaranin ja tämän lasten ja lastenlasten kanssa.
Näin Ewanista, että hän halusi kovasti olla hyödyksi, muttei voinut, sillä vuosien mittaan näkö heikentyi entisestään ainoasta toimivasta silmästä. Vaikka asia selvästi painoi hänen mieltään, yritti hän peittää asian minulta ja olen melko varma, että hän jätti kertomatta paljon muutakin, kun ei halunnut olla vaivaksi minulle.
Sellainen Ewan on, vaatimaton ja kiltti. Tavallaan minä ymmärsin häntä, kun hän jo nyt oli muiden armoilla, kiitos niiden sikojen, jotka häntä niin kovin kohtelivat hänen vankeusaikanaan.
Vaikka hän ei enää paljoa puhunutkaan siitä, mitä oli kokenut, tuli se joka yö hänen uniinsa ja hän heräsi painajaisiinsa, herättäen minutkin. Hän oli kovasti pahoillaan siitä, vaikka sanoinkin ettei se haitannut. Eihän hän asialle voinut mitään, sillä harvoinpa moisesta kohtelusta selviää ilman syviä henkisiä haavoja, jotka eivät koskaan tulisi parantumaan.
Olisin niin halunnut auttaa häntä, mutten tiennyt miten muuten kuin olemalla hänen rinnallaan ja antamalla hänelle mahdollisimman paljon rakkautta ja läheisyyttä. Olisin halunnut näyttää rakkauteni myös toisin ja hänkin halusi sitä, mutta muistot karmeista tapahtumista eivät hälvenneet ja tuo kaunis asia väliltämme oli raa'asti viety, tuhottu ikuisiksi ajoiksi.
Me keskustelimme tästäkin monet kerrat, kun lapset ja lapsenlapset eivät olleet kuulolla, sillä tämä oli niitä asioita, joista hän ei halunnut puhua muiden kuin minun kanssani.
Niistä hirveistä painajaisista, joita hän näki ja joihin hän joka yö heräsi, kertoivat minulle karua kieltään. Kertoivat millaisia kauhuja hän oli joutunut kohtaamaan, millaisia raakuuksia Zed kumppaneineen oli hänelle tehneet. Sen kuuleminen teki niin pahaa ja minä tunsin itseni toivottomaksi, kun en tiennyt miten auttaa häntä. Jos olisin voinut, olisin halunnut pyyhkiä kaiken sen pahan pois hänen mielestään, että hän olisi voinut elää normaalia elämää.

Lapsistaan ja lapsenlapsistamme hän sai voimaa jatkaa ja kenties siitä, etten minä koskaan poistunut hänen rinnallaan, vaan olin aina valmis kuuntelemaan häntä, valmis tukemaan ja olemaan hänen lähellään, kun hänellä oli vaikeinta.
Koska hän oli auttanut minut tuolloin pakoon, niin etten joutunut kokemaan samaa helvettiä kuin hän, koin velvollisuudekseni olla hänen tukenaan, niin kuin hän oli minulle. Minä kaipaan yhä sitä aikaa, joka meillä oli, ennen kuin kaikki muuttui. Ennen kuin hän joutui noiden hirviömäisten miesten kidutettavaksi.

Elämämme sujui niin hyvin, kuin se suinkin oli mahdollista ja koska sää oli muuttunut, ruokaakin oli enemmän tarjolla ja saatoimme itsekin kasvattaa omalla pihalla yrttejä ja joitain sellaisia hedelmiä, marjoja ja vihanneksia, joita ei viitsinyt pidemmällä kasvattaa. Heinääkin oli nyt saatavilla, joten saatoimme kesyttää lisää hevosia käyttöömme ja hyötyä niistä olikin, saatoimme kuljettaa isompia taakkoja ja liikkua isommalla alueella.
Oli meillä toki autojakin, mutta koska niitä ei ollut voinut käyttää, olivat ne päässeet todella huonoon kuntoon, puhumattakaan siitä, ettei polttoainettakaan ollut juurikaan saatavilla.
Saimme tietää Zedistä ja siitä, että tällä oli perhe ja toivoimme, että jos edes tämä estäisi häntä toteuttamasta sitä, minkä oli vuosia aiemmin aloittanut. Vaikka epäilin, tokko hän perheelleenkään yhtään ystävällisempi olisi kuin muillekaan. Toivoin silti, ettei hänen perheensä tarvitsisi kärsiä miehen oikuista yhtään sen enempää kuin meidän muidenkaan.
Vaikka tietenkin pieni pelko oli yhä taka-alalla, me tuudittauduimme turvallisuuden tunteeseen, toivoen parempaa tulevaisuutta. Sitä ei kuitenkaan tullut, sillä eräänä syysyönä havahduimme koputukseen ovella.
”Kukahan siellä mahtaa olla tähän aikaan?” Ewan viittoi minulle.
”En tiedä, mutta käyn katsomassa.” Vastasin.
”Ole varovainen.” Ewan viittoi ja näin huolestuneisuuden hänen kasvoistaan.
”Olen.” Vastasin ja suutelin häntä otsalle, ennen kuin nousin.
Aamutakkiin kietoutuneena tassuttelin vähin äänin tuvan puolelle ja edelleen ulko-ovelle. Pysähdyin hetkeksi paikalle ja kuuntelin. Oli hiljaista, vain Eliotin tekemä kello tikitti seinällä hiljaa.
”Olkaa niin kiltti ja päästäkää meidän sisälle.” Kuului äkkiä epätoivoinen ja surkea ääni ulkopuolelta ja oveen koputettiin uudelleen.
Varovaisesti avasin oven ja näin naisen, jolla oli itkuiset kasvot. Mukanaan hänellä oli teini-ikään ehtinyt poika, pari kouluikäistä lasta ja sylissään tuskin kahta vuotta vanhempi poika.



En ollut koskaan aiemmin tavannut naista, en ainakaan muistanut, että olisin torillakaan häneen törmännyt.
”Tulkaa sisään.” Sanoi ja laskin nuo tulijat sisälle.
”Kiitos.” Nainen henkäisi kiitollisena ja astui sisälle lapset mukanaan.



”Saanko tiedustella, mitä varten te tähän aikaan yöstä olette liikkeellä?” Kysyin varovaisesti sytytettyäni kynttilän ja haettuani hieman syötävää vierailleni.
”Hän on tullut hulluksi, oli pakko lähteä. Hän uhkasi tappaa meidät kaikki.” Nainen sanoi ja näin kyyneleen vierähtävän hänen poskelleen. Vasta nyt näin, että hänen kasvoissa, kaulassa ja siinä osassa käsiä, mikä hihoista näkyi oli mustelmilla ja naarmuilla. ”Voitteko mitenkään auttaa?” Hän pyysi.



”Tietenkin.” Sanoin ja katselin naista ystävällisesti. ”Syökäähän nyt, niin näytän teille missä te voitte nukkua.” Jatkoin ja samassa Ewan ontui tuvan puolelle.
”Onko kaikki kunnossa?” Ewan viittoi kysyvään sävyyn ja istahti vakiopaikalleen.
”Kaikki on kunnossa.” Vastasin ja selitin nopeasti tilanteen. ”He jäävät yöksi.” Sanoin lopuksi, sillä ei minulla ollut sydäntä häätää noita ihmisiä takaisin uloskaan, kun ei voinut tietää, missä naisen aviomies lymyili.
”Hyvä on.” Ewan viittoi.
”Miksi hän ei puhu?” Teini-ikäinen poika kysyi varovaisesti ja näytti siltä kuin olisi odottanut lyöntiä tai läimäystä.
”Hän ei pysty.” Vastasin ja näin miten muiston tuoma mielipaha kävi tummana varjona Ewanin kasvoilla.
Poika katsoi meitä kumpaakin hiljaisena ja olen varma, että hän näki saman kuin minäkin. Saman varjon ja pahanolon häivähdyksen.
”Miksi?” Poika aloitti.
”Olen pahoillani, mutta juuri nyt ei ole paras hetki puhua asiasta.” Sanoin ystävällisesti ja kehotin istuutumaan pirttipöydän ääreen, jonne olin nostellut leipää, voita ja maitoa.
”Hyvä on.” Poika vastasi vaisuna ja näytti siltä kuin pelkäisi saavansa osakseen lyönnin. Millaista elämää tämä olikaan joutunut kokemaan, minä mietin, sillä jo naisen mustelmat olivat paljastaneet minulle enemmän, kuin mitä hän kenties olisikaan halunnut minun saavan tietää.



En halunnut painostaa heitä millään lailla, joten kun he söivät, menin herättämään poikani avukseni. Ewan olisi varmasti halunnut tulla avuksi, mutta oli sanomattakin selvää, ettei siitä olisi tullut mitään.



”Eliot.” Sanoin hiljaa ja herätin hänet, varoen herättämästä hänen vaimoaan.
”Mmh, mitä nyt?” Eliot kysyi unisena ja nousi silmiään hieroen istumaan.
Kerroin lyhyesti tilanteen ja hän lupasi tulla avukseni. Niin hän sitten puki ylleen vähin äänin ja tuli tuvan puolelle. Hän aikoi selvästi sanoa jotain, kun pysähtyi paikalleen ja jäi tuijottamaan pientä perhettä, joka näytti resuiselta.
”Mitä nyt Eliot?” Kysyin ja katsoin huolestuneena poikaani.
”Minä tunnen tuon pojan.” Eliot sanoi ja jatkoi. ”Hän on Zedin poika.”
”Zedin.” Sanoin epäuskoisena ja tunsin pelon hiipivän sisikuntaani.
”Niin. Tuo oli hänen kanssaan muutamia vuosia sitten varkaissa meidän peltotilkullamme.” Eliot sanoi ja näin, miten pojan kasvot kalpenivat pelosta.
”Älä silti tuomitse häntä isänsä teoista.” Pyysin, sillä en halunnut säikyttää poikaparkaa tiehensä, kun hän selvästi oli kokenut pahoja asioita paikassa, jota hänen olisi pitänyt voida sanoa kodikseen.
”En. Minä vain pelkään, että Zed tulee heidän perässään tänne.” Eliot sanoi ääneen sen, mitä me muutkin pelkäsimme.
Vilkaisin Ewania ja näin miten lujaa hän puristi istuimensa käsinojia. Hän pelkäsi ja kaikki ne ikävät muistot olivat nousseet hänen mieleensä. Astelin hänen luokseen ja kyykistyin tuolin viereen, nostaen samalla käteni hänen kädelleen.

”Ewan, oletko kunnossa?” Kysyin hiljaa ja hän nyökkäsi, vaikka saatoin nähdä pelon hänen kasvoistaan. Tiesin, ettei se pelko katoaisi koskaan. Hän kärsi yhä, vaikka tapahtuneesta olikin jo vuosia. Mutta minä tiesin, etteivät nuo tapahtumat ikinä pyyhkiytyisi hänen mielestään. Eivät koskaan.
Kirosin mielessäni Zedin alimpaan helvettiin ja toivoin, että tämä joutuisi ennen kuolemaansa kokemaan yhtä helvetillisiä tuskia ja kärsimyksiä, kuin mitä Ewan oli hänen käsissään joutunut kokemaan.
”Olen kunnossa.” Ewan viittoi käsien värähtäessä hieman. Näin kuitenkin, että hän oli yhä hermostunut.
”Kaikki järjestyy kyllä.” Sanoin ja painoin hellän suudelman hänen otsalleen.
”Miksi hän noin hermostui?” Poika kysyi.
”Ei nyt Christian.” Nainen sanoi ja katsoi paheksuvasti poikaansa, joka näytti nolostuvan.
”Ei se mitään.” Sanoin. ”Kerron ehkä paremmalla ajalla.” Jatkoin viimein.
”Anteeksi.” Christian mutisi hiljaa ja tuijotteli rikkinäisten kenkiensä kärkiä.
”Ei se mitään.” Toistin ystävällisesti, sillä näin pojankin saaneen kovaa kohtelua isältään. Hän yritti peittää sitä kiskomalla etuhiuksensa kasvojensa eteen, mutta näin toisen silmän olevan mustan ja naamassakin oli ruma haava. ”Eliot näyttää teille, missä te voitte nukkua. Mutta sitä ennen voisin katsoa tuota haavaa, se näyttää aika ikävältä.” Jatkoin ja Eliot nyökkäsi.
”Ei tämä mitään ole.” Christian mutisi ja käänsi kasvonsa poispäin. Näin hänen alahuulensa värähtävän ja hartioiden laskeutuvan alas.
”Ei lapsen kuulu pelätä isäänsä.” Ewan viittoi ja näin hänen olemuksestaan, että hän oli surullinen pojan puolesta ja raivoissaan Zedille, sen vuoksi mitä tämä oli tehnyt. Ei riittänyt että hän satutti tuntemattomia, kun omaa perhettäänkin piti pitää pelossa ja kohdella huonosti.
”Olen samaa mieltä kultaseni.” Sanoin ja käännyin pojan puoleen. ”Voin katsoa mitä tuon haavan hyväksi voi tehdä ja luulen, ettei siitä ehkä kovin isoa arpea jää. Voin myös laittaa hauteen, joka nopeuttaa silmäsi paranemista.” Lupasin.



”Voitko.” Christian kysyi hämmentyneenä, sillä ei ollut tottunut näin ystävälliseen kohteluun. Yleensä hän lapsikatraan vanhimpana yritti auttaa äitiään ja estää isää hutkimasta sisaruksia viinapäissään tai selvin päin. Ei sillä ollut vaikutusta oliko isä juonut vai ei, sillä hän purki pahan olonsa muihin siitä huolimatta.
”Voin.” Sanoin. ”Tulehan tänne sitten.” Pyysin ystävällisesti ja kehotin häntä istumaan.
”Kiitos.” Christian sanoi hiljaa ja totteli. Näin miten kireältä ja säikyltä hän näytti. Poika parka, hän ansaitsisi paremman elämän, ajattelin surullisena.
Hiljaisuuden vallitessa, minä putsasin hänen haavansa ja kuten olin arvellutkin, ei se loppujen lopuksi niin pahalta näyttänytkään, eikä siitä kovin isoa arpea jäisi jäljelle. Näin miten helpottuneelta poika näytti, kun laitoin hauteen hänen mustaan silmäänsä ja arvelin, ettei se voinut kovin vanha olla, kuten ei myöskään haava.
Näin, ettei poika ollut kovinkaan halukas puhumaan, joten annoin asian olla.
”Liittyykö minun isäni jotenkin sinun mieheesi?” Christian kysyi äkisti ja katsoi minua totisena.
”Valitettavasti.” Vastasin viimein pitkällisen harkinnan jälkeen.
”Isän takiako hän ei voi enää puhua?” Christian kysyi ja näin miten hänen silmänsä tummuivat surusta.
”Kyllä.” Sanoin lyhyesti ja yritin olla näyttämättä tunteitani, sillä nuo muistot tuolta ajalta olivat liian tuskallisia jopa minulle.
”Minä olen aina tiennyt, että isä on paha.” Christian sanoi hiljaisella tukahtuneella äänellä ja näin miten hänen hartiansa painuivat alas. Hänen koko olemuksensa kertoi minulle enemmän, kuin mitä hän olisi halunnut kertoa minulle.
”Niin.” Minä sanoin. ”Mutta en minä sinua, äitiäsi tai sisaruksiasi siitä syytä. Te ette ole tehneet mitään väärin.” Lisäsin lempeästi ja katsoin ystävällisesti tuota poikaa, joka selvästi tunsi syyllisyyttä isänsä teoista.
”Mutta, minä haluan hyvittää sen mitä isä on tehnyt.” Christian sanoi hiljaa.
”Voi poikakulta. Ei sinun tarvitse hyvittää mitään. Meidän talomme, on nyt jonkin aikaa sinunkin kotisi ja voit tulla milloin vain juttelemaan minun, Eliotin tai Ewanin kanssa.” Sanoin ja katsoin lämpimästi hymyillen poikaa. ”Ja nyt sinun on mentävä nukkumaan, olet kokenut tälle päivälle ihan tarpeeksi.” Lisäsin ja autoin pojan pystyyn.



”Kiitos.” Christian sanoi vilpittömällä äänellä ja haukotteli.
Minä ohjasin pojan huoneeseen, jonne oli laitettu pedit hänen äidilleen kahdelle veljelleen ja sisarelleen.
”Hyvää yötä.” Sanoin hiljaa. ”Jos te tarvitsette jotain, niin me olemme lähellä.” Lisäsin, sillä arvelin, etteivät he välttämättä kovin levollisesti nukkuneet, kun olivat tottuneet siihen, että tuo ihmishirviö keksi tehdä mitä vain, milloin vain.
Olin oikeassa, enkä ehtinyt edes kunnolla nukahtaakaan, kun heräsin huutoon. Nousin ylös ja kiirehdin katsomaan, että vieraillamme oli kaikki hyvin.
Christian oli herännyt painajaiseensa ja istui huohottaen vuoteellaan, jonka reunalla istui myös hänen äitinsä.

”Mene vain takaisin nukkumaan, minä hoidan tämän.” Sanoin ja hätistin naisen takaisin nukkumaan. ”Christian.” Minä sanoin, puhuen lempeällä, rauhoittavalla äänellä, jolla minä juttelin myös Ewanille, kun tämä heräsi kauheisiin painajaisiinsa.
”Hän on täällä.” Poika sopersi ja heijasi itseään edestakaisin.
”Kaikki on hyvin, hän ei tule tänne.” Minä sanoin hiljaa ja rauhallisesti. Vedin tärisevän pojan itseäni vasten ja silitin hänen selkäänsä. Kesti pitkän tosin, ennen kuin hän viimein alkoi rauhoittua ja rentoutua. ”No niin, käyhän takaisin pitkäksesi.” Jatkoin yhä rauhoittaen häntä ja painoin hänet lempeästi takaisin makuulle.
”Hän ei tule tänne?” Christian kysyi hiljaa ja näin kyyneliä hänen silmissään.
”Ei tule.” Minä sanoin, puhuen yhä rauhoittavaan sävyyn. ”Nuku vain.” Jatkoin ja asettelin peiton paremmin hänen päälleen. Jäin vielä pitkäksi aikaa hänen vierelleen istumaan senkin jälkeen, kun hän oli nukahtanut, sillä halusin hänen tietävän, ettei mitään pelättävää ollut.



”Kiitos.” Nainen sanoi hiljaa, ettei herättäisi muita lapsia, jotka olivat nukahtaneet paljon nopeammin kuin Christian. ”Sinä olet hyvä lasten kanssa. Itselläni kestää joskus kauankin, ennen kuin saan hänet rauhoittumaan, jos edes pääsen hänen luokseen. Mieheni katsos.” Hän lisäsi.
”Eihän tämä mitään ollut, rouva Donner.” Vastasin ja vilkaisin nopeasti Christiania, joka nyt näytti nukkuvan levollisesti. ”Minun on ollut vain pakko oppia ja mukautua, kun mieheni ei myöskään nuku levollisesti. Hänellä on toisinaan pahojakin painajaisia, joihin hän herää ja herättää minutkin.” Jatkoin ja hymyilin surumielisesti.
”Olen kovin pahoillani.” Rouva Donner sanoi hiljaa ja painoi katseensa alas. ”Sanokaa vain Cindyksi.” Hän jatkoi hiljaa.



”Älä ole. Eihän tämä sinun syysi ole.” Minä sanoin ja näin miten onnettomalta nainen näytti. Miten paljon hänkin oli kärsinyt. ”En vain ymmärrä kuinka sinä ja Zed olette päätyneet yhteen.” Lisäsin puhuen ehkä enemmän itselleni, kuin rouvalle.
”No aluksi hän oli oikein mukava ja osasi vedellä juuri oikeista naruista. Vasta myöhemmin sain tietää millainen hirviö hän oikeasti on.” Cindy kertoi hiljaa. ”Lasten vuoksi minä yritin kestää ja ehkä minä salaa elättelin toivetta, että miehessäni olisi edes jotain hyvää. Mutta vasta vähän aikaa sitten minunkin mittani tuli täyteen, sillä hän uhkasi tappaa lapsemme ja minut, enkä minä voinut antaa sen tapahtua.” Hän jatkoi kyyneleiden valuessa poskilleen.
”Ethän voinut tietää. Se mies osaa peitellä pimeän puolensa halutessaan.” Minä sanoin ja astelin Cindyn luokse ja istuuduin hänen viereensä. ”Hän on satuttanut jo monia ja tulee varmasti satuttamaan vielä monia. Mutta nyt me keskitymme sinuun ja perheeseesi. Käy nukkumaan, sillä näytät itsekin hyvin uupuneelta.” Minä jatkoin ja katsoin Cindyä lämpimästi.
”Kiitos. Te olette niin ystävällinen.” Cindy sanoi, surumielisen hymyn valaistessa hänen kasvonsa. ”Siitä on pitkä aika, kun kukaan on ollut minulle ystävällinen.” Hän lisäsi.
”No sinä olet ansainnut ystävällisyyttä, kaiken kokemasi jälkeen.” Minä sanoin ja vastasin hymyyn.
”Hyvää yötä.” Cindy sanoi ja kävi pitkäkseen vuoteelle.
”Hyvää yötä.” Minä vastasin ja nousin. Ennen lähtöäni vilkaisin vielä Christiania ja muita lapsia ja ilokseni näin kaikkien nukkuvan tyytyväisenä. Jopa pienin tuhisi tyytyväisensä Johannan vanhassa kehdossa.
Minä lähdin niin hiljaa kuin kykenin, etten häiritsisi nukkujia ja palasin takaisin makuuhuoneeseen, jossa Ewan minua odotti. Hän ei oikein osannut nukahtaa, jollen minä ollut hänen vieressään. Kai sekin johtui siitä, mitä hän oli joutunut kokemaan, ollessaan niiden hirviöiden vankina.
”Miten meni?” Ewan viittoi.
”Hyvin.” Minä vastasin. ”Se poika, Christian näki painajaista. Poikaparka.” Jatkoin ja asetuin mukavasti vällyjen väliin.
”Meidän on keskusteltava asiasta mahdollisimman pian.” Ewan viittoi. ”Tiedät kyllä, etten puhu siitä mielelläni, mutta heidän on saatava tietää.” Hän jatkoi ja kuulin hänen hengähtävän syvään.
”Hyvä on kulta. Huomenna sitten, nyt nukutaan.” Minä sanoin ja haukottelin. Ilta ja yö olivat olleet tapahtumarikkaita ja minä halusin nukkua ne muutamat tunnit, ennen auringonnousua.
”Hyvää yötä rakas.” Ewan viittoi ja veti minut lähelleen.
Loppu yö sujui rauhallisesti, eikä kukaan heräillyt painajaisiinsa. Ei edes Ewan, vaikka hänelle arkoja asioita olikin käsitelty.
Minä nousin jo varhain aamiaista tekemään, Ewanin tullessa seurakseni. Hän tiesi, ettei voinut auttaa, vaikka olisikin halunnut, mutta halusi edes tehdä jotain. Hän siis istuutui omalle paikalleen odottamaan.
Olin saanut jo aamiaisen valmiiksi, kun muut saapuivat pöytään, myös Cindy perheineen. Kuin yhteisestä sopimuksesta, aamiaisella ei puhuttu mitään öisestä tapahtumasta tai muistakaan siihen liittyvistä asioista. Minä tiesin, että asiasta olisi keskusteltava ennemmin tai myöhemmin, jahka tulisi sopiva tilaisuus.
Koko aamun minulla oli kädet töitä täynnä, sillä nyt oli useampi suu ruokittavana ja Cindy, sekä Enid tulivat avukseni.



Ilokseni totesin lastenlasteni, sekä Cindyn lasten tulevan hyvin toimeen keskenään. He lähtisivät koko porukka aamiaisen jälkeen kyläkoululle muutamaksi tunniksi, sillä halusin heidän oppivan muitakin asioita, kuin vain kotitöiden tekemistä.
Eliot lupasi saattaa lapsikatraan koululle ja katsoa, ettei Zed yrittäisi vahingoittaa yhtäkään lasta, oli se oma tai ei.
Menisiväthän vanhimmatkin lapset Christian ja Johannakin sinne, mutta jotenkin epäilin, ettei Christian ainakaan vielä pystyisi vastustamaan hirviömäistä isäänsä. Zed oli polkenut poikansa itsetunnon todella alas.
No Eliot saisi neuvoa pojalle muutaman keinon, jolla pärjätä mahdollisessa tappelussa, niin olisipahan ainakin tasaväkinen isänsä kanssa, mikäli se kiero paholainen ei turvautuisi kättä pidempään.
Lasten mentyä tupaan laskeutui hiljaisuus. Keskustelin pitkään Cindyn kanssa, nyt kun ylimääräisiä korvia ei ollut paikalla ja aihekin vakava. Olin kuitenkin varovainen, siinä mitä sanoin, sillä tiesin tunteiden olevan kovin pinnassa ja arvelin että Cindy vielä jollain tasolla välitti miehestään.
Eliot saapui paikalle muutaman tunnin kuluttua, keskeyttäen keskustelumme.
”Ai hei äiti.” Hän huikkasi minulle, astuttuaan sisälle tupaan. ”Kävin tullessani Stormeilla ja kerroin Keithille tapahtuneesta. Varoitin myös häntä siitä, että Zed on liikkeellä. Lisäksi kävin veljeni luona varoittamassa häntäkin.” Hän jatkoi.
”Hyvä.” Sanoin tyytyväisenä. Oli hyvä, että muutkin tiesivät varautua, jos se ihmishirviö päättäisi hyökätä. Tiesin jo ennestäänkin, ettei se mies välittänyt kenestäkään tai mistään muusta kuin itsestään.
Näin sivusilmällä, miten Cindyn mieliala laski. Hän ymmärsi varmasti puheistamme, kuinka vaarallisena me pidimme hänen miestään.
”Cindy.” Minä sanoin ja käännyin hänen puoleensa. ”Tiedät oikein hyvin, mikä Zed on ja mihin kykenevä. Jos hänen käy huonosti, niin se on yksinomaan hänen omaa syytään. Hän on itse itsensä tähän ajanut teoillaan, joita ei voi mitenkään puolustella. Tämä ei ole sinun syytäsi, vaikka toki minä ymmärrän, että sinä vielä jollain tasolla välität miehestäsi, vaikkei hän sitä olekaan ansainnut.” Minä jatkoin puhuen mahdollisimman rauhallisesti ja ystävällisesti, vaikka minun tekikin mieleni sanoa muutama valittu sana Zedistä.
”Minä ymmärrän kyllä.” Cindy sanoi. ”Mutta miten minä selitän asian lapsille? Vaikka he pelkäävätkin Zediä, on hän silti heidän isänsä.” Hän lisäsi surkeana.
”Älä sinä siitä huoli. Me keskustelemme asiasta, kunhan lapsesi tulevat koulusta.” Minä sanoin ja vilkaisin Ewania, joka nyökkäsi. ”Saatte sitten tietää, miten Zed liittyy minun mieheeni.” Minä jatkoin ja kerroin, että oma perheemme tiesi jo tämän synkän salaisuuden, jonka hekin veisivät hautaan, sillä me olimme vannottaneet heitä pitämään suunsa kiinni. Me emme halunneet ihan kenen tahansa tietävän tästä ja lisäksi asia oli Ewanille kovin arkaluontoinen, tiettyjen seikkojen tähden.
”Hyvä on.” Cindy sanoi. ”Olen hyvin pahoillani siitä, mitä ikinä mieheni onkaan tehnyt. Anteeksi.” Hän lisäsi hiljaa.
”Älä ole. Ethän olisi voinut mitenkään estää häntä.” Minä sanoin ja hymyilin surumielisesti. ”En usko, että olit vielä edes tavannutkaan Zediä, kun hän... kun se kaikki paha tapahtui Ewanille.” Minä jatkoin katkonaisesti, sillä vanhat muistot nousivat voimakkaina mieleeni.
Me emme jatkaneet enempää keskustelua aiheesta, vaan rupattelimme kaikesta muusta. Kesken kaiken, tiskaamassa ollut Enid parahti tuskasta ja minä tiesin, että synnytys oli alkanut.
Autoimme Enidin makuuhuoneeseen vuoteelle ja minä hätistin Eliotin hakemaan vettä ja puhtaita kankaita pienokaista varten. Halusin näet saada hänet hetkeksi pois tieltäni.
”Voinko auttaa?” Cindy kysyi. ”Olen nimittäin toiminut kätilönä joitain kertoja, joskin hyvin pienellä palkalla.” Hän jatkoi.
”Hyvä on.” Minä sanoin ja kerroin, mitä hän voisi tehdä.
Eliot toi kankaat ja kuuman veden, jolloin minä annoin hänelle uuden tehtävän. Saisi mennä hakemaan lapset, koskapa koulu päättyisi parin tunnin kuluttua ja sinne oli vähintäänkin puolentoista tunnin matka täältä. Lisäksi halusin, että pojallani olisi muuta ajateltavaa.
Ewan, joka ei voinut olla avuksi, tyytyi istumaan tuvan puolella ja odottamaan.
Tiesin, että synnytyksissä saattoi joskus kestää, mutta ehkä Enidin tapauksessa ei niin kauaa, kun hän ei ensimmäistä kertaa ollut synnyttämässä ja aiemmat olivat sujuneet oikein hyvin.
”No niin, rauhallisesti sitten.” Puhuin rauhoittavaan sävyyn ja ohjeistin Enidiä, samalla kun sanoin Cindylle, mitä tämä saattoi tehdä milloinkin.
En huomioinut ajan kulumista, sillä keskityin Enidin synnytykseen niin. Kuulin, kuinka Eliot ja lapset saapuivat tuvan puolella ja toivoin, että Eliot älyäisi pitää lapset pois tieltäni. En kaivannut yleisöä, enkä uskonut että Enidkään olisi halunnut ylimääräisiä katselijoita synnytykseensä.



”Ei mene enää kauempaa. Vielä vähän aikaa ja se on ohi.” Sanoin ja Enid ponnisti. Joitain minuutteja myöhemmin huoneessa kaikui pienen lapsen itku. Puhdistin pienokaisen ja käärin sen puhtaaseen kankaaseen ja ojensin Enidille. ”Se on tyttö.”



”Oi, se on täydellinen.” Enid sanoi ja huokaisi onnellisena. ”Nimeän hänet Jamieksi.” Hän jatkoi ja hellitteli pienokaista sylissään.

****

Muutama extrakuva iloksenne


Christian Donner


Vaihteeksi taasen kuvaa Eliotista. :)


Ewanistakin piti räpsäistä kuva.


Cindy Donner ja sylissä pikkuinen Craig Donner.