Hei vain taas ja pahoittelut, että osan tekemisessä on kestänyt näin kauhean pitkään. Mutta tässä tämä nyt on ja toivottavasti pidätte tästä. :)
Nuorimpia ja herkimpiä varoitan jälleen siitä, että tarina sisältää varsin värikästä kielenkäyttöä sekä mahdollisesti voimakkaita kuvia ja kuvauksia. Lukeminen on siis omalla vastuullanne.
Lisäksi suosittelen varaamaan nessupaketin käden ulottuville. Mahdollisia itketyskohtauksia luvassa.
Ja pahoittelut, että teksti on tuollein yli tiiviisti, mutten tiedä, miten saisin sen oikein. Vissiin joku asetut päin prinkkalaa vaihteeksi.
 

Edith, piti korjata toinen musalinkki, kun ei näemmä toiminut se vanha.

Osamusiikki:
Mariska - Kukkurukuu
Vesterinen yhtyeineen - Intiaanit


Eleonoran näkökulma:

Hieman myöhemmin Ewan tuli Eliot vanavedessään katsomaan uutta pojantytärtään, tai no katsominen ei ehkä ole oikea sana, vaan tutustumaan.



Näin hymyn hänen huulillaan ja tiesin, että hän oli onnellinen ja minä olin onnellinen hänen puolestaan.



Hellästi hän ojensi pikkuisen Eliotille ja jätti tämän vastasyntyneen tyttärensä ja voipuneen vaimonsa seuraan. Tämän jälkeen hän siirtyi itse tuvan puolelle huolehtimaan isommista lapsista, sen minkä kykeni.
Myös minä jätin parin viettämään aikaa keskenään ja tutustumaan uuteen lapseensa. Minä vedin Cindyn mukaani, sillä tämä oli jo hoitanut siivoamisen, joten muuta tarvetta ei enää ollut.
Halusin, että poikani ja hänen vaimonsa saisivat aikaa keskenään, sillä yhdessäololle ei paljoa aikaa jäisi, kun pieni lapsi vaatisi kaiken huomion. Lisäksi Eliot oli useimmiten aamusta iltaan töissä pellolla Stormin miesväen kanssa. Hän oli iltaisin niin väsynyt, että tuskin jaksoi tehdä muuta kuin peseytyä, syödä ja kömpiä vuoteeseen.
Minä kuitenkin tiesin, että he pärjäisivät, kun lapsi ei ollut heidän ensimmäisensä ja lisäksi heillä oli meidät muut aikuiset auttamassa tarvittaessa. Lisäksi osa lapsista olisi kohta sen ikäisiä, että saisivat muutenkin ottaa osaa kotitöihin ja peltotöihin. Vähintäänkin saisivat viedä evästä nälkäisille työntekijöille.
Ewan oli istuutunut vakiopaikalleen, Eliotin tekemään tuoliin takan eteen, lapsien vallattua pirttipöydän ja tehdessä kotitehtäviään yhdessä. Toistaiseksi oli vielä rauhallista, mutta tiesinhän minä, että se rauha loppuisi, kun lapset saisivat kotitehtävänsä tehtyä.
Astelin Ewanin luo ja tapani mukaan kosketin häntä, jottei hän aivan säikähtäisi, kun alkaisin äkisti puhumaan.



”Ewan.” Minä sanoin hiljaa.
”Mmh?” Ewan äännähti kysyvään sävyyn ja käänsi päänsä minun suuntaani, vaikkei mitään nähnytkään.
”Tänään olisi ehkä hyvä hetki jutella vieraidemme kanssa perusteellisemmin ja kertoa heille totuus, kunhan tuo katras saa ensin läksynsä tehtyä.” Minä sanoin ja näin miten Ewanin ilme synkkeni. Hän kyllä tiesi, että pitäisi kertoa, muttei pitänyt siitä ja minä tiesin miksi. Tiesin, ettei hän halunnut käydä asiaa läpi taas kerran, sillä se nostaisi pintaan kaiken sen, minkä hän halusi unohtaa ja joka tuli hänen uniinsa joka yö piinaavina painajaisina.
”Rakas, minä tiedän että inhoat tätä, mutta heidän on parempi tietää.” Minä sanoin ja laskin käteni hänen kädelleen. ”Minä voin kertoa kaiken sinun puolestasi, jos se sinusta tuntuu paremmalta vaihtoehdolta.” Minä lisäsin.
”Ei, minä kerron itse.” Ewan viittoi. ”Ole vain minun tukenani, niin kuin olet ollut tähänkin asti.” Hän jatkoi ja hymyili.
”Tietenkin kultaseni.” Minä lupasin ja painoin hellän suudelman hänen otsalleen. ”Tiedänhän minä, ettei tämä ole sinulle helppoa, enkä minäkään haluaisi repiä vanhoja haavoja auki.” Minä lisäsin ja hän nyökkäsi, sen merkiksi, että oli ymmärtänyt.
Päätin, ettei Enidin ja Eliotin tarvinnut tulla mukaan kertomaan. He saisivat nyt aivan rauhassa keskittyä toisiinsa ja vauvaan, lisäksi halusin Enidin lepäävän nyt, kun se vielä oli mahdollista.
Niin sitten tuntia myöhemmin hätistin omat lapsenlapseni sivummalle ja istutin vieraamme pöydän äärelle. Ewan nousi viimein tuoliltaan ja ontui pöydän luo, vaikka saatoin kyllä lukea hänen kasvoiltaan, ettei hän todellakaan pitänyt tästä. Minä ymmärsin häntä ja tiesin etten itsekään olisi valmis sellaisista koettelemuksista puhumaan, mutta hän tiesi kyllä miksi tämä oli tehtävä.
Ewan istuutui pöydän päähän, sillä hän ei tätä nykyä jaksanut paljoakaan olla jalkeilla, sillä jalantynkä tuntui aiheuttavan kipua hänen kävellessään tai seistessään. Ikä alkoi tulla vastaan, minä arvelin ja mietin mitä muita vaivoja Ewan minulta pimitti, kun ei tietenkään halunnut huolestuttaa minua tai vaivata omilla ongelmillaan. Hän ei halunnut olla taakkana minulle tai muille.
Tavallaan minä ymmärsin häntä, mutta tietenkin toivoin, että hän kertoisi, että voisin edes jotenkin lievittää mahdollisia kipuja ja helpottaa oloa. Mutta Ewan ei kai halunnut vaivata minua ongelmillaan. Hän ei kai halunnut minun tekevän enempää, kuin mitä olin jo tehnyt hänen vuokseen. Sellainen hän on, kultainen, kiltti mies.
Jälleen kerran minä tunsin suunnatonta vihaa Zediä kohtaan, sillä hän ja hänen rikostoverinsa olivat pilanneet mieheni elämän, aiheuttaneet sen, että mieheni kärsisi koko loppuelämänsä jos jonkinlaisista vaivoista ja kivuista. Mikä ei loppuisi, ennen kuin hän kuolisi ja minä halusin tehdä kaikkeni, että hänen elämänsä olisi elämisen arvoista. Että hän jaksaisi vielä, vaikka näinhän minä, että joskus heikoimmalla hetkellään tai painajaisten jälkeen hän halusi luovuttaa. Halusi nukahtaa ikuiseen uneen, jossa ei enää tarvitsisi käydä läpi uudelleen ja yhä uudelleen niitä kauhuja, joita hän oli joutunut kokemaan.

Kun kaikki olivat paikallaan, Ewan alkoi kertoa tarinaansa ja minä tulkitsin sen muille.



Mitä pidemmälle tarina eteni, näin miten Cindyn ja hänen lastensa ilmeet muuttuivat, saatoin nähdä jokaisista kasvoista surun, ahdistuksen ja syyllisyyden, vaikka viimeksi mainittuun heillä ei olisi mitään syytä ollutkaan. Eiväthän he voineet mitenkään tietää millainen Zedin menneisyys oli ja mitä tämä oli tehnyt. En oikein uskonut, että Zed kertoi tekemisistään perheelleen, hän ei ollut sitä tyyppiä joka leveilee tekosillaan ja huutelee niistä koko maailmalle. Ei, hän halusi pitää sen itsellään, hekumoida sillä ja nauttia siitä itse.
”Minä olen niin pahoillani mieheni tekojen vuoksi, enkä tiedä kuinka voisin sen teille koskaan korvata.” Cindy sanoi ja katsoi minua onnettomana.
”Cindy, sinun ei tarvitse korvata meille mitään.” Minä sanoin ja Ewan nyökytteli, ilmaistakseen olevansa samaa mieltä kanssani.
”Mutta, hän on minun mieheni ja hän on saanut tämän aikaan.” Cindy aloitti, jolloin Ewan nousi paikaltaan ja asteli hänen luokseen, laskien kätensä hänen hartialleen. Sillä eleellä hän yritti sanoa, että kaikki oli kunnossa, ei hätää.
Tämän jälkeen Ewan viittoi Cindylle, joka ei tietenkään ymmärtänyt, joten minun oli se käännettävä.
”Ewan sanoi, ettei sinun tarvitse olla pahoillasi tai mitenkään korvata miehesi tekoja.” Minä tulkitsin ja näin Ewanin hymyilevän hyväntahtoisesti. Hän alkoi viittoa uudelleen, joten tulkitsin sitä mukaa, kun hän viittoi. ”Hän sanoo, ettei ole teille vihainen, eikä aiokaan olla, koska teillä ei ole tässä osaa eikä arpaa. Se tapahtui kauan ennen kuin sinä tapasit Zedin.”
”Te olette hyvä mies.” Cindy sanoi ja kääntyi katsomaan Ewania, joka kohautti olkiaan hymyillen, kuin sanoakseen; ”No kai se sitten on niin.”
”Minä puolestani toivon, että kaikki menisi vielä parhain päin ja Cindy, saat asua meillä lastesi kanssa niin kauan kuin tarvitsee. En usko että sinun on turvallista lähteä mihinkään niin kauan, kun miehesi on vapaana ja hautoo kostoaan.” Minä sanoi ja Ewan nyökkäsi hyväksyvästi. Tiesinhän minä, että Ewanilla oli kultainen sydän ja ettei hän voisi milloinkaan heittää ketään apua tarvitsevaa pihalle moisen syyn takia.
”Kiitos. Minä jään ikuiseen kiitollisuuden velkaan teille.” Cindy sanoi ja katsoi meihin hyvin kiitollisena.
”Mutta mitä me teemme, jos isä tulee tänne?” Christian kysyi ja katsoi meihin arasti ja näytti siltä kuin olisi odottanut korvatillikkaa.
”Se on sen ajan murhe sitten.” Ewan viittoi, minun tulkitessa sen Christianille. Ewan pörrötti kevyesti pojan vaaleita hiuksia. Tiesin, että hän halusi näyttää pojalle, ettei täällä tarvinnut pelätä ja ettei täällä lyöty ketään.
”Minä luulen, että me kyllä keksimme jotain siihen mennessä ja onhan täällä sen verran ihmisiä nyt, että meistä luulisi olevan hänelle vastusta, mikäli hän ei ole aseistautunut.” Minä sanoin.
”Minä toivon niin.” Cindy sanoi, sillä hän toivoi koko sydämestään tälle perheelle vain hyvää.
”Tuota, minä ajattelin, että kun me nyt kumminkin olemme täällä, niin minä voisin auttaa peltotöissä.” Christian sanoi arasti ja vilkuili meitä pelokkaan näköisenä. ”Minä.... minä haluan tehdä jotain ruokani eteen ja olen pahoillani, että isä ja minä silloin kerran otimme teidän vihanneksianne.” Hän sanoi nöyränä ja katseli käsiään.
Poika parka, minä ajattelin ja päätin, että näyttäisimme hänelle, ettei hänen tarvitsisi enää pelätä.



”Vieläkö sinä murehdit niitä vihanneksia?” Ewan viittoi, minun tulkitessani sen ja asteli Christianin luokse. Hän laski varovaisesti kätensä hänen hartialleen ja puristi sitä rohkaisevasti.
”Kuule, se on mennyttä, eikä sille mitään voi. Sinä et tehnyt mitään väärää tuolloin, eikä sinun pidä tuntea syyllisyyttä isäsi teoista.” Ewan viittoi.
”Mutta se oli väärin, eihän toisilta saa varastaa.” Christian muistutti ja tuijotteli yhä käsiään.
”En sano, että varastaminen olisi koskaan oikein, mutta se on loppujen lopuksi pienempi paha, kuin toisten satuttaminen.” Minä puutuin puheeseen. ”Ewan on oikeassa, se mitä isäsi on tehnyt ja pakottanut sinutkin tekemään, ei ole sinun syysi. Täällä saat olla ja asua ja jos haluat auttaa peltotöissä, niin siitä sinun on keskusteltava Eliotin kanssa.” Minä jatkoin ja katsoin poikaa, joka selvästi poti tunnontuskia tapahtuneesta ja tiesin, ettei hän ainakaan ollut luonteensa puolesta tullut isäänsä, vaan enemmän ystävälliseen äitiinsä.
”Milloin voin jutella hänen kanssaan?” Christian kysyi, nostaen katseensa käsistään ja katsoi nyt suoraan meihin kirkkaan sinisillä silmillään.
”No tänään ei tarvitse, mutta huomen aamulla voit ottaa asian puheeksi, jos vielä haluat.” Minä sanoin.
”Haluan minä.” Christian sanoi ja kuulostikin siltä, ettei muuttaisi mieltään.
”Minä luulen, että voisi olla hyväksi, jos joku meistä opettaisi teille viittomakieltä.” Minä sanoin, sillä ajattelin olevan helpompaa, jos kenenkään perheestämme, ei tarvitsisi olla yhtenään tulkitsemassa, mitä Ewan milloinkin sanoi. Jos Ewan olisi saanut pitää näkönsä, hän olisi voinut kirjoittaa vastauksensa, mutta koska näkö tosiaan oli mennyttä, ei kirjoittamisestakaan tullut oikein mitään.
”Minä ainakin lupaan opetella ahkerasti, vaikka helppoa se tuskin tulee olemaan.” Christian sanoi äänessään innostusta ja kiitollisuutta.
”Hienoa.” Minä sanoin tyytyväisenä.
Kun ikävämmät aiheet oli saatu käsiteltyä, tunnelma pöydän ääressä alkoi olla vapautuneempi ja tasainen puheensorina täytti huoneen. Lopulta keskustelu siirtyi muihin, huomattavasti mukavampiin aiheisiin ja iltaa kohden tupa tuntui rauhoittuvan.
Kun ilta kävi pimeämmäksi, lapset siirtyivät nukkumaan, sillä olisihan heidän noustava varhain seuraavana aamuna, sillä kouluakin oli käytävä, kun sellainen kerran oli olemassa.
Cindy viipyi vielä jonkin aikaa seuranamme, kunnes meni nukkumaan. Eliot puolestaan oli ollut koko päivän ja illan Enidin seurassa ja olisi vielä yönkin. Tiesin, että hän halusi auttaa vaimoaan, jotta tämäkin saisi levätä ja nukkua enemmän kuin muutaman tunnin kerrallaan.
Jäljelle jäimme siis Ewan ja minä. Ewan istui tuolillaan, kasvot takkatuleen käännettyinä. Liekkejä hän ei tietenkään voinut nähdä, mutta hän tunsi niiden lämmön ihollaan ja selvästi nautti siitä. Mutta minä näin, miten ne asiat, jotka hän halusi unohtaa, kävivät varjoina hänen kasvoillaan.



Yritin lukea, mutta siitä ei tullut mitään, joten painoin kannen kiinni ja laskin kirjan vieressäni olevalle pikkupöydälle. Nousin paikaltani, kävelin Ewanin luo ja laskin hellästi käteni hänen hartialleen.



Päätään kääntämättä, hän nosti oman kätensä minun käteni päälle.
”Älä huoli rakkaani, olen aina sinun tukenasi.” Kuiskasin ja kumarruin painamaan hellän suudelman hänen huulilleen.
”Minä tiedän.” Hän viittoi huokaisten ja vastasi suudelmaani. ”Olet tehnyt niin paljon vuokseni, etten tiedä kuinka voisin koskaan korvata sitä sinulle.” Hän viittoi ja käänsi kasvonsa minua päin.
”Ei sinun tarvitse. Riittää, että olet vain minun rinnallani, niin kuin olet ollut tähänkin asti.” Minä sanoin ja suutelin häntä otsalle.
”Minä olen sinulle vain taakka.” Ewan viittoi ja näin miten hänen ryhtinsä painui kasaan. Tiesin, että hän tunsi taas syyllisyyttä siitä, ettei voinut tehdä juuri mitään muuta kuin istua tuolissa ja olla poissa muiden tieltä. Tiesin kyllä, että hän olisi mielellään tehnyt kaikenlaista, mutta nyt sekin oli rajoitettua hänen sokeutensa vuoksi. Sokeutuminen oli ollut hänelle iso isku ja vaikkei hän siitä minulle paljoa puhunutkaan, näin silti miten asia vaivasi ja ahdisti häntä.
”Ewan, me olemme puhuneet tästä ennenkin. Sinä et ole minulle taakka.” Minä sanoin ja tarkoitin sitä.
Näin, että hän aikoi jatkaa inttämistä, joten tartuin hellästi kiinni hänen käsistään ja painoin suudelman hänen huulilleen. Tämän jälkeen vedin hänet ylös tuolista ja halasin häntä kuin en olisi koskaan ennen
halannut. Hän vastasi halaukseen yhtä voimallisesti.



Viimein erkanimme toisistamme ja minä aloin suunnata kohti makuuhuonettamme.
”Minä tulen myöhemmin. Pitää sammuttaa tuli.” Ewan viittoi ja asteli takan luo.
”Hyvä on rakkaani.” Minä sanoin ja painuin huoneeseemme. Minä luotin häneen ja tiesin, ettei hänellä kovin kauaa menisi.



Olin oikeassa, sillä kymmenen minuuttia myöhemmin hän saapui huoneeseen ja asettui vierelleni vuoteeseen. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja veti minua lähemmäksi itseään, kuin suojatakseen minua joltain näkymättömältä.



Minä hymyilin onnellisena, kun tunsin Ewanin lämpimän vartalon omaani vasten. Nautin kaikin tavoin tästä hetkestä, sillä tiesin, että Ewan heräisi vielä yön aikana painajaisiinsa.

****

Aika kului ja me elimme sulassa sovussa Donnerien kanssa. Kiaran ja hänen tyttärensä mies Timothy kävivät ajoittain tarkistamassa, että meillä oli kaikki hyvin. Myös Eliel kävi kylässä, toisinaan hän tuli käymään koko perheen voimin, sillä hän ja Rosemary olivat saaneet kolme tytärtä ja Rosemary oli taas raskaana. Hän toivoi, että se olisi tällä kertaa poika, mutta minä tiesin, että he rakastaisivat tulevaa lasta huolimatta siitä, mitä sukupuolta tämä olisi.
Olin iloinen, että meillä oli niin hyvä tukiverkosto, perheellämme ja vieraillamme oli aina paikka, jonne mennä tarvittaessa, joskin me tietenkin toivoimme, ettei sellaista tarvetta tulisi koskaan. Mutta se toive oli turha, sillä Zed, tuo tunteeton paholainen, päätti toisin.

Oli rauhallinen ilta, aivan samanlainen kuin monet muut sitä ennen ja meidän perheemme, sekä rouva Donnerin perhe viettivät rauhallista hetkeä tuvassa, ennen kuin me kaikki vetäytyisimme levolle.
Perheen pienimmät olivat jo nukkumassa, muiden vielä touhutessa keskenään tai tehdessä läksyjään, jotka pitäisi olla valmiit seuraavaa koulupäivää varten.
Ewan istui omalla paikallaan, tuolissa takan edessä ja minä näin, että hän nautti olostaan ja liekkien lämmöstä, vaikkei itse liekkejä voinutkaan nähdä.
Olin iloinen, että Ewan pystyi iloitsemaan pienistä asioista, vaikka häneltä olikin viety niin paljon. Hän oli yhä hiukan varautunut, eikä kovin helposti päästänyt ketään lähelleen, mutta lapsiaan ja lapsenlapsiaan hän rakasti kovin, eikä tuntunut saavan tarpeekseen näiden seurasta.
Meidän rauhallinen hetkemme rikkoontui, kun yllättäen ulko-ovelta alkoi kuulua kovaa ryskettä ja huutoa.
”Kuka kumma siellä tähän aikaan on tulossa?” Eliot ihmetteli ja oli jo menossa avaamaan, kun Ewan nousi tuolistaan ja esti tätä, pudistaen päätään kiellon merkiksi. Näin, miten Ewanin olemus muuttui, sillä hän oli tunnistanut huutajan.
”Avatkaa tämä perhanan ovi tai hajotan sen pirstaleiksi!” Kuului sammaltava huuto ja heti perään voimakasta rynkytystä, kuin vahvistamaan uhkausta.
”Isä?” Christian älähti ja näin kasvoillaan sekä pelkoa, että hämmennystä.
”Avatkaa! Tiedän että se valehteleva lutka on siellä äpäröineen!” Zed karjui humalaisella äänellään ja vahvisti huutoaan yhä voimakkaammalla takomisella.



”Eliot auta äitiäsi viemään lapset ja rouva Donner perheineen pois täältä ja heti.” Ewan viittoi.
Minä näin hänen olemuksestaan ja eleistään, että hän pelkäsi. Tiesinhän minäkin kuinka vaarallinen Zed oli. Ewan, kuten minäkin, tiesimme, ettei tuo mies välittäisi ketä vahingoittaisi, vaan aloittaisi siitä, joka ensimmäisenä tulisi vastaan, olipa se sitten hänen oma lapsensa tai ei.
Minä tiesin miten vaarallista sellainen oli, sillä kukaan ei olisi turvassa häneltä. Ei kukaan.
Minä pelkäsin Ewanin puolesta, sillä tiesin, ettei hänestä olisi kummoistakaan vastusta Zedille, vaikka tämäkin olikin aika lailla tuhonnut itseään väkijuomilla. Mutta silti tällä oli etuja, jotka Ewanilta puuttui ja joita hän käyttäisi varmasti hyväkseen.
Hän osasi tapella, eikä hän välittänyt mitä teki, kunhan onnistui satuttamaan toista mahdollisimman paljon, eikä varmasti tapellut reilusti.
Ewan taas ei ollut tappelija, vaan hän mieluummin halusi selvittää asiat rauhanomaisesti. Lisäksi hän sokeana oli liiankin helppo maalitaulu sellaiselle, joka häntä halusi satuttaa.
”Ewan.” Kuiskasin kauhuissani. En olisi halunnut hänen jäävän, sillä pelkäsin, etten enää koskaan näkisi häntä elossa. ”Ole niin kiltti, älä tee tätä minulle.” Minä pyysin ja tunsin kuinka kyyneleet alkoivat poltella luomien alla.
”Eleonora rakas, tee niin kuin pyysin.” Ewan viittoi minulle. Jotenkin hän tiesi tuntemukseni, vaikkei pystynytkään näkemään minua. Me molemmat halusimme sanoa niin paljon toisillemme, mutta sanoja siihen ei löytynyt.
Ewan asteli hitaasti ontuen luokseni ja painoi sormensa kevyesti huulilleni juuri, kun aioin väittää vastaan. Minun oli annettava periksi, sillä näin hänen olemuksestaan, ettei hän antaisi periksi.
”Ewan, ole niin kiltti. Sinä et pärjää hänelle.” Minä yritin vielä vedota häneen, mutta hän pudisti päätään ja viittasi minua menemään.


Ewanin näkökulma:

Tunsin miten hermostunut Eleonora oli, mutten silti aikonut perääntyä. En halunnut näyttää Zedille, kuinka paljon minä vieläkin pelkäsin häntä. Typerää kenties, mutta ajattelin, että muut saisivat tarpeeksi aikaa paetakseen, sillä uskoin kaikkien olevan vaarassa. Zed ei varmastikaan välittäisi kumman perheen jäseniä satuttaisi, sillä he kaikki olivat hänelle yhdentekeviä.
Minä puolestani en voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos se ihmishirviö satuttaisi niitä, jotka olivat minulle niin rakkaita. Ajattelin, ettei itsestäni ollut niin väliksi, sillä ruumiini oli jo valmiiksi rikki ja ruhjottu Zedin toimesta. Minä olin jo kokenut hänen taholtaan kipua ja nöyryytystä, joten tiesin, ettei mitään uutta ollut odotettavissa. Zed ei kyennyt mihinkään muuhun, hän ei kyennyt tuntemaan rakkautta tai empatiaa.
Minä kärsisin mielelläni sen kaiken tuskan, kivun ja nöyryytyksen, jos se vain pelastaisi perheeni. Tuska olisi vain pieni hinta siitä, että viattomat saisivat pitää henkensä. Minä olin perheeni pää, vastuussa perheestäni, rakkaistani ja minä suojelisin heitä, kuten lupasin tehdä silloin, kun päätin kantaa vastuuni Eleonorasta ja yhteisistä lapsistamme. Eikä minulla ollut tapana luistaa vastuusta, enkä tekisi sitä nytkään. Minä en välittänyt, vaikka kuolisin perheeni ja rakkaideni vuoksi, mutta tuolle ihmishirviölle, en antaisi tilaisuutta satuttaa heitä.
Ennen kuin Eleonora ehti sanoa uudelleen mitään, minä painoin hellän suudelman hänen pehmeille
huulilleen.



En ehkä saisi toista tilaisuutta tähän, joten käytin tämän pienen hetken hyväkseni.
”Ewan.” Eleonora sanoi hiljaa, mutta vaikeni, kun lempeästi ohjasin hänet suuntaan jonne muut olivat menneet.
Ryske ovella voimistui voimistumistaan ja minä tiesin, ettei ovi kestäisi kovinkaan kauaa. Toivoin kuitenkin, että muut ehtisivät pakoon, sillä en halunnut heidän joutuvan tuon raivohullun tielle.
En ehtinyt liikahtaakaan, kun ovi jo antoi periksi Zedin voimille ja osui huumaavalla ryskeellä päin puista seinää. Minä valmistuin, siihen mitä sieltä tulisi ja hätkähdin, kun kuulin Christianin äänen vierestäni. Hän oli sittenkin jäänyt tuvan puolelle, vaikka olin toivonut, että hän olisi mennyt muiden mukana.
”Isä!” Christian huusi kauhun ja raivonsekaisella äänellä ja tunsin hänen liikkuvan jossain lähelläni.
Minun oli saatava poika pois tieltä, sillä tiesin, ettei Zed epäröisi satuttaa tätä. Nappasin pojasta kiinni ja vedin selkäni taakse suojaan. Minä en välittänyt itsestäni, mutta pojalla oli vielä elämä edessään. Minä halusin, että poika saisi viettää paremman elämän, kuin mitä itse olin saanut. Toisaalta olihan minulla ollut niitä hyviäkin hetkiä, mutta nyt mieleeni nousivat vain ne kammottavat hetket, jotka olin tuon ihmishirviön vankina ollessa joutunut kokemaan.
”Anna minun mennä!” Christian huusi ja yritti päästä ohitseni, mutta minä estin häntä ja pitelin hänestä kiinni.
”Ei.” Sanoin lujasti ja pudistin päätäni vahvistaakseni sanomaani. Nyt minä toivoin pitkästä aikaa, että voisin puhua, sanoa enemmän kuin yksittäisiä sanoja. Oli paljon sellaista, minkä halusin pojan tietävän, mutta sen kertominen oli vaikeaa, kun en pystynyt moniakaan sanoja muodostamaan, eikä Christian juurikaan osannut viittomakieltä.





Enempää en ehtinyt tehdä, kun Zed hyökkäsi kimppuuni. Tunsin jonkin terävän viiltävän ihoani ja parahdin tahtomattani tuskasta.
Työnsin Christianin kauemmaksi itsestäni ja toivoin, että tämä älyäisi paeta, kun se vielä oli mahdollista. Kuulin juoksuaskelia, jotka katosivat Zedin kovaäänisen kiroilun alle.
Zed paiskasi minut lattialle, enkä voinut estää häntä, sillä hän oli voimakkaampi kuin minä.



”Mukava tavata sinua jälleen.” Zed sanoi tarkoittamatta sitä ja nousi hajareisin päälleni.
”Aeeiih!” Huusin peloissani ja sitten tunsin miten kylmä puukon terä upposi rintaani ja viilsi syvän haavan lihaani ja ihooni.
Tartuin hänen käteensä ja yritin saada puukon hänen kädestään, mutta hän riuhtaisi itsensä vapaaksi ja melkein heti tunsin kovat rystyset, jotka kaivautuivat kivuliaasti poskiluuhuni ja puukko upposi toistamiseen olkapäähäni. Kuulin miten Zed nauroi mielipuolista ja sadistista nauruaan, kun käänsi puukkoa haavassa, niin että sattui ja veri pulppusi vaatteilleni ja pitkin käsivarttani.
”Ehkä sinusta saa vielä vähän hupia, kunhan ensin olen hoitanut oman perheeni ja sinun perheesi.” Zed sihisi ja käänsi olkaani iskemäänsä puukon terää, niin että inahdin tuskasta. ”Yksi kerrallaan, hitaasti ja tuskallisesti.” Hän jatkoi tunteettomalla äänellä ja nauroi kylmää ilotonta naurua.
”Ei.” Henkäisin ja yritin terveellä kädelläni tarttua puukkokäteen ja kiskoa sen irti.
”Ja millä sinä kuvittelet estäväsi minua?” Zed kysyi ivallisesti, sillä näki, ettei minusta ollut minkäänlaista vastusta. ”Ehkä hoitelenkin sinun perheesi ensin ja sinä saat kuunnella sitä.” Hän jatkoi häijysti.
”Ei!” Minä karjaisin ja iskin nyrkkini raivoni voimalla Zedin kasvoihin. Zed ällistyi niin, että ote puukosta höllentyi ja minä sain kiskottua sen irti olkavarrestani.
”Yritätkö sinä pistää vastaan?” Zed kysyi kylmästi naurahtaen ja yritti ottaa puukon minulta. Mutta minä päätin, ettei hän saisi sitä. En antaisi hänelle sitä iloa, että hän pääsisi vahingoittamaan minulle rakkaita ihmisiä. ”Ehei, ei onnistu.” Hän sihahti ja iski kyynerpäänsä voimalla rintaani, jolloin kaikki ilma pakeni keuhkoistani ja ote puukon kahvasta hölleni.
Hän nousi päältäni ja lähti harppomaan sinne minne muut olivat menneet, kuulin hänen loittonevat askelensa ja karkeat kiroukset, joita hän syyti suustaan.



Henkeäni haukkoen nousin ylös ja haparoivin askelin minä onnuin hänen peräänsä. Sain hänet kiinni, ennen kuin hän ehti portaisiin ja me kaaduimme yhtenä mylläkkänä lattialle, sillä en halunnut antaa periksi, vaikka olinkin kauhuissani. Minä tiesin, etten voisi voittaa häntä, sillä hän oli minua paljon vahvempi ja minä olin haavoittunut. En silti voinut antaa hänen tuhota perhettäni, vaan yritin tehdä kaikkeni estääkseni häntä.
Zed nappasi kiinni päästäni ja iski sen lujasti portaisiin, jolloin uusi kipu syttyi sykkimään takaraivooni ja kaikki meni sekavaksi. Jotenkin sain itseni koottua ja tarrasin terveellä kädelläni hänen puukkoa pitelevän käden ranteeseen ja puristin niin lujaa kuin pystyin. Kuulin miten hän huudahti yllättyneenä kivusta. Seuraavaksi kuului kilahdus, kun puukko putosi rinnalleni. Vioittuneella kädelläni minä otin puukon, ennen kuin Zed ehti sitä nappaamaan ja pienen hetken minä tunsin halua upottaa sen kylmä ja vereeni tahrautunut terä Zedin rintaan.
”Et varmasti uskalla.” Zed ilkkui ja yritti saada puukkoa pois minulta, mutta minä en antanut sitä hänelle, enkä iskenyt sitä häneen, vaan paiskasin sen kauas itsestäni. Tiesinhän minä, ettei siitä paljoakaan olisi hyötyä, mutta ehkä se hidastaisi häntä edes vähän, minä ajattelin.
Sen minä tiesin hyvin, minä en ollut murhaaja, en voisi riistää henkeä keneltäkään, vaikka omani olikin vaarassa.
”Täytyy myöntää, että sinulla on sisua.” Zed sanoi ja iski minua nyrkillä naamaan. ”Mutta se ei sinua pelasta.” Hän sanoi ja tunsin miten hän kietoi kouransa kaulani ympärille ja alkoi puristaa. Pakokauhun vallassa, minä yritin repiä hänen käsiään irti, mutta hän oli minua vahvempi ja vain kiristi otettaan, mitä enemmän minä yritin tapella vastaan. Hän ei edes tuntunut tuntevan kipua, vaikka itse tunsin miten onnistuin kynsimään hänen kätensä syville verisille juomuille. Tunsin veren tahmeuden sormissani ja haistoin sen karvaan hajun. Se saattoi olla omaakin verta, jonka haistoin, mutta minä en ajatellut sitä. Minä halusin vain saada happea keuhkoihin, jotka suorastaan kirkuivat hapenpuutteesta.



Voimani alkoivat ehtyä, enkä enää jaksanut taistella vastaan. Vielä kuitenkin yritin viimeisillä voimilla vetää ilmaa keuhkoihin ja sitten en enää jaksanut. Minä vain makasin aloillani ja odotin jo loppua, sillä sumeissa aivoissani, minä tiesin, etten minä tulisi selviämään.
Aivan äkisti hän lopetti ja kuulin epämääräisiä huutoja, askelia ja kolauksia. Minä vedin ahnaasti happea keuhkoihini, vaikka tuntui, etteivät ne toimisi enää. Suussani maistui karvas veri, mikä kieli, että saamistani puukoniskuista osa oli osunut niin pahasti, etten minä näkisi enää aamua.
Hämärästi minä tajusin, että joku kiskoi Zedin päältäni ja tappeli hänen kanssaan, mutta minä en jaksanut välittää.



Tunsin itseni voimattomaksi ja väsyneeksi. Kykenin vain makaamaan aloillani ja kuuntelemaan, mitä ympärilläni tapahtui, joskin ne äänet olivat epäselviä ja tuntuivat kuuluvan niin kovin kaukaa.
Minä halusin vain nukahtaa.


Eleonoran näkökulma:

Eliot juoksi Ewanin luo ja kiskoi Zedin hänen päältään ja paiskasi tuvan lattialle.



Minä pelkäsin poikani puolesta, mutta tiesin, että hän oli vielä nuori ja vahva. Hän oli paremmassa kunnossa kuin isänsä ja pärjäisi varmasti Zedille, joka oli aika tavalla tuhonnut itseään väkijuomilla. Nytkin Zedin silmät harittivat pahasti, kun tämä huojahdellen nousi seisomaan ja puristi puukkoaan kourassaan, jonka oli saanut takaisin käsiinsä. Niin puukko, kuin hänen kouransakin olivat tahraantuneet vereen, Ewanin vereen.
Minä polvistuin mieheni viereen ja otin hellävaroen hänen kätensä omaansa. Minä tunsin miten heikosti hän kietoi sormensa minun sormieni ympärille ja tiesin, ettei hän tulisi näkemään aamua.
Vaikka tiesikin valehtelevani itselleni, halusin silti uskoa, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin, että Ewan selviäisi. Toki minä näin kaikki ne haavat hänen rinnassaan, kaiken sen veren, joka oli tahrinut hänen puseronsa ja kalpeat kasvonsa. Näin miten hänen kaulaansa oli muodostunut purppuraisia ja tummia mustelmia siihen, mistä Zed oli puristanut.
Minä kuulin kuinka pahalta Ewanin hengitys kuulosti ja arvelin, että Zed oli kuristaessaan vahingoittanut hänen hengitysteitään pahemmin kuin miltä päällepäin näytti, eivätkä veriset haavat olkavarressa ja rinnassa ainakaan parantaneet asiaa.
”Ewan.” Minä kuiskasin hiljaa ja tunsin kyyneleiden vierivän pitkin poskiani. Minua suretti nähdä Ewan niin huonossa kunnossa, suretti, että hän oli saanut niin lyhyen ajan viettää onnellista elämää ja ettei hän voisi seurata lastenlastensa kasvua.
Ewan kohotti hitaasti kätensä ja painoi sormensa hellävaroen huulilleni, kuin pyytääkseen minua olemaan hiljaa. Tunsin miten hänen sormensa hellästi tunnustelivat huulieni kaaria ja siirtyivät siitä silittämään poskeani.
Hän ei tietenkään voinut nähdä minua, joten hän halusi tuntea minut ennen kuin vääjäämätön tapahtuisi, kuten minäkin halusin tuntea hänen hellän kosketuksensa. Ewan ei koskaan, ei koskaan koko yhteisen elämämme aikana ollut nostanut kättään minua vastaan, hän ei ollut satuttanut minua, vaan oli pitänyt minua hellästi kuin kukkaa kämmenellään. Nytkin hänen kätensä ja sormensa tuntuivat hyvin helliltä, pehmeiltä ja lämpimiltä, kun hän pyyhki kyyneleen pois silmäkulmastani.
Näin pienen hymyn häiveen käyvän hänen suupielissään ja tiesin, että saisi viimeinkin rauhan. Enää eivät painajaiset, eivätkä pahat muistot kiusaisi häntä. Hän olisi vapaa.
”Rakas, älä ole huolissasi. Minä rakastan sinua aina ja ikuisesti.” Ewan viittoi minulle hitaasti ja kömpelösti.
”Niin minäkin sinua.” Minä kuiskasin ja kumarruin painamaan hellän suudelman hänen huulilleen. Hän vastasi suudelmaani ja me suutelimme, kuin emme olisi koskaan ennen suudelleet.
Hetkeä myöhemmin erkanin hänestä, katse kuitenkin hänen kärsineissä kasvoissaan. Hän oli töin tuskin elossa. Rinta tuntui kohoilevan kerta kerralta hitaammin, kunnes kohoilu lakkasi kokonaan. Saman aikaisesti heikko puristus kädessäni lakkasi ja minä tiesin, että rakkaani oli kuollut.
Vaikka näinkin rauhan Ewanin kasvoilla, se ei helpottanut suruani yhtään. Niin monta vuotta olisin halunnut vielä viettää hänen kanssaan ja niin paljon oli jäänyt tekemättä. Minä saatoin vain pidellä hänen kättään yhä omassani ja itkeä.


Eliotin näkökulma:

Mitään ajattelematta, minä ryntäsin alas ja revin Zedin pois isäni päältä ja paiskasin lattiaan, mistä tämä nousi jalkeille miltei heti. Tosin näin, ettei hänestä välttämättä olisi minulle vastusta ilman puukkoaan, sillä tämä huojahteli ja horjahteli, kuin humalainen ja epäilemättä tämä varmasti olikin humalassa.
Zed syöksyi kimppuuni, mutta koska olin pitänyt itseni hyvässä kunnossa ja opetellut itsepuolustusta, ei ollut kovinkaan vaikeaa selättää miestä.
Ensin iskin puukon hänen kädestään ja se liukui jonnekin pirttipöydän alle. Tämän jälkeen iskin nyrkkini hänen kasvoihinsa ja hän tömähti selälleen kiviselle lattialle, jonne oli jo ehtinyt kertyä verijälkiä hänen puukotettuaan isääni.
Minä toimin nopeasti, ennen kuin tämä ehti liikkumaan ja käänsin hänet ympäri, kiskoin kädet selän taakse ja sidoin kiinni seinältä nappaamani köyden pätkällä. Halusin varmistaa, ettei hänestä olisi enää vaaraa kenellekään.



”Senkin paskiainen! Sinä sait toisen mahdollisuuden, vaikka olisit jo tuolloin ansainnut vain kuolla. Sait mahdollisuuden parantaa tapasi ja elää perheesi kanssa. Mutta minä näen, ettei sinua voi muuttaa mikään.” Minä sanoin syvää halveksuntaa ja vihaa äänessäni. ”Sinä et enää ansaitse elää.” Minä jatkoin, pidellen kiinni hänen rinnuksistaan ja katsoen suoraan hänen verestäviin, värittömiin silmiinsä, joissa ei näkynyt mitään muuta kuin tunteeton pahuus. Tiesin heti, ettei hän kykenisi koskaan tuntemaan rakkautta, vain pahuutta hän tunsi ja sai sadistista mielihyvää toisten kärsimyksistä.
”Ainakin sain vähän hupia.” Zed irvaili ja nauroi jälleen kylmää ilotonta naurua, joka puistatti minua. Silloin jokin napsahti päässäni ja näin hänet punaisen sumun läpi. Ennen kuin huomasinkaan, oli iskenyt häntä useamman kerran nyrkillä suoraan kasvoihin.
Hänen nenänsä näytti murtuneen, toinen silmä muurautui umpeen ja huuli halkesi. Mutta hän oli ansainnut sen, sillä niin paljon hän oli tuonut tuskaa muille, että kokekoon nyt sitä hieman itsekin.
”Sinuna pitäisin suuni kiinni.” Sähähdin ja pitelin häntä rinnuksista toisella kädellä ja olin valmis vielä kerran iskemään nyrkkini tuon omahyväisen paskiaisen naamaan. Minä tiesin, kyllä mitä Zed yritti, mutta raivo peitti järkevän ajattelun lähes kokonaan. Niinpä yritin rauhoittua, sillä halusin hoitaa tämän oikein. ”Lisäksi voisit lopettaa yrityksesi. Minä en tapa sinua, vaan vien sinut oikeuden eteen. Sen jälkeen sinulla onkin tapaaminen hirsipuun kanssa ja minä aion pitää huolen, ettet pääse välttymään siltä.” Sähähdin ja päästin irti hänestä, niin että hän tömähti selälleen lattialle.
Tunteeni kuohuivat yhä voimakkaina, kun astelin äitini luo, joka kyyhötti isän vieressä ja minä kuulin hänen itkevän.
”Äiti.” Minä sanoin ja laskeuduin polvilleni hänen viereensä. Vaikka minä näin, että isä makasi liikkumattomana alallaan, eikä hengittänyt enää, en halunnut uskoa näkemääni.
”Hän on kuollut.” Äiti sopersi itkunsa lomasta ja katsoi minuun kyyneleisin silmin.
”Tule.” Minä sanoin hiljaa ja varovaisesti autoin äidin jalkeille.



Tunsin miten äiti nojasi minuun ja antoi itkun tulla. Äitiparka, minä tiesin kuinka paljon hän isää rakasti. Tiesin, kuinka iso menetys tämä oli hänelle, sillä se oli iso menetys minullekin.
”Hah, hah. Se siitä äpärästä.” Zed irvaili.
”Pidä turpasi kiinni, kun et osaa muuta kuin syytää törkyä sieltä.” Minä ärähdin ja raivo kuohahti jälleen sisälläni. Miten tuo saasta kehtasikin vieläkin häpäistä isäni kunniaa ja puhua noin iljettäviä asioita, kun toiset yrittivät käsitellä suruaan.
”Tai muuten mitä?” Zed jatkoi ärsyttämistäni. ”Sinä olet pelkuri, niin kuin isäsi.”
”Minä käskin sinun pitää saastaisen turpasi kiinni.” Minä karjaisin ja yritin kaikin voimin hillitä, etten siinä paikassa tekisi miehestä selvää.
”Hän kiljui kuin pieni lapsi ja minulla oli niin hauskaa.” Hän jatkoi yhä minun ärsyttämistäni ja minä tiesin, mitä hän yritti.



Minä ohjasin äidin isän tuolille istumaan ja harpoin nopein askelin Zedin luo. Minun kärsivällisyyteni oli lopussa, enkä halunnut enää kuunnella tuon miehen iljettäviä puheita minun isästäni, joka makasi kuolleena lattialla.
”Eliot! Ei! Älä tee sitä!” Kuulin äitini huutavan, mutta minä en kuunnellut. Minä nappasin Zediä uudelleen rinnuksista kiinni ja kohotin nyrkkini.
”Minä sanoin, pidä turpasi kiinni.” Minä ärähdin ja iskin nyrkkini hänen kasvoihinsa. Zed vajosi lattialle ja oli hiljaa. Ei hän kuollut ollut. Pökerryksissä vain, mikä sopi, sillä en enää halunnut kuunnella hänen ääntään, enkä hänen ilkeitä sanojaan.
Vilkaisin vielä nopeasti häntä ja näin, miten verinoro valui hänen nenästään ja haljenneesta huulestaan. Hän oli totisesti ansainnut saamansa iskun. Niin paljon pahaa hän oli tehnyt ja niin paljon hän oli tuottanut tuskaa ja kärsimystä meille kaikille.
Minä nousin ja astelin kauemmaksi Zedistä, sillä en halunnut koskea häneen yhtään enempää kuin oli pakko. Vasta silloin näin Christianin, joka seisoi ääneti paikallaan ja tuijotti minua, kasvoillaan pelonsekaista kunnioitusta.



”Christian kiltti, voisitko käydä hakemassa Kiaranin ja Timothyn. Tänne on paras saada seuraksi joku, tai saatan tehdä jotakin peruuttamatonta.” Minä pyysin ja yritin rauhoittaa itseäni. Minä en halunnut tappaa, vaikka pieni ääni sisälläni väittikin, että se oli oikeutettua. Ehkä niin, mutta minä en ollut murhaaja, enkä aikonut vajota sille tasolle, niin paljon kuin mieleni tekikin.
”Hyvä on.” Christian sanoi hiljaa ja alkoi astella kohti ovea.
”Ai niin ja käy sen jälkeen hakemassa Eliel, hänen täytyy saada tietää asiasta myös.” Minä sanoin ja vasta silloin tunsin kuumien kyynelten vierivän hiljalleen poskilleni. Se iski tajuntaani ja lujaa, kuin myös tieto, että minusta tulisi perheen pää, tuki ja turva.
Minä oli ylpeä isästäni, ylpeä siitä, että hän päätti taistella perheensä puolesta, vaikkei hänestä mitään vastusta ollutkaan ollut Zedille. Se, jos mikä oli rakkautta ja kertoi minulle, että isäni oli kunniallinen mies ja aito Storm ja Burrough.
Tietenkin minä toivoin, että isä olisi selvinnyt hengissä, mutta ehkä kuitenkin oli parempi näin. Nyt hänen ei tarvinnut enää kärsiä, vaikka tietenkin minä toivoin, että hänellä olisi vielä ollut monta hyvää vuotta edessään.
Meillä olisi vielä monta raskasta päivää edessämme ja isäkin pitäisi saattaa viimeiselle matkalleen. Minun olisi se hoidettava, sillä äidin piti saada aikaa käsitellä tapahtunutta, surra rauhassa menetystään.
Minä en voinut istua, joten astelin levottomana edestakaisin ja samalla pidin silmällä Zediä, joka makasi yhä tajuttomana alallaan. Juuri ennen kuin Christian palasi takaisin Kiaran, Timothy ja Eliel mukanaan, Zed alkoi osoittaa virkoamisen merkkejä.



”Hyvä jumala.” Kiaran sanoi astuessaan sisälle ja nähdessään, mitä oli tapahtunut. Näin surun hänen kasvoillaan, sillä isä oli ollut hänellekin hyvin läheinen, vaikka olikin vain velipuoli.
Hitaasti hän asteli isäni luo ja laskeutui polvilleen hänen viereensä. Näin kyyneleitä hänen silmissään, sillä tämä oli valtava isku hänellekin.



”Hyvästi pikkuveli, nyt sinuun ei satu enää.” Kiaran sanoi hiljaisella ja murtuneella äänellä.

*****

No niin ja näin päättyi tämä osa.

Loppuun vielä vähän mukavampia kuvia teille rakkaat lukijani.


Koko lössi. Stormit, Burroughit ja Donnerit

Sitten vähän Elielin elämää:





Eliel ja Rosemary Peyton


Eliel silittelemässä Rosemaryn massua
Elielillä ja Rosemaryllä on nyt kolme tyttöä, joista kaksi on kaksoset (nuorimmat, jotka siis on juustokakun avulla saatu) Neljäs lapsi heille on vielä tulossa.



Eliel taitaa tässä olla vanhimman tyttärensä kanssa (nukkekotimökki muuten Feenwaldista, jos joku välttämättä haluaa tietää)



Tässä muuten Rosemary toisen kaksostytön kanssa. Tytöstä tuli aikas nätti, ehkä vähän eksoottisenkin näköinen. Tuskin maltan odottaa, että minkä näköiseksi hän kasvaa tuosta vielä. :)

No niin tässäpä oli tämäkin.
Ilahdutattehan minua kommenteillanne. :)