perjantai, 18. tammikuu 2013

Ilmoitus asiaa

Kun nyt tätä vuodatusta aletaan uusimaan, niin 23.1 lähtien n viikon ajan vuodatukseen ei pysty mitään laittamaan ja jos en ennen tuota päivämäärää ehdi mitään tekemään tai laittamaan, niin sitten voi mennä vielä hieman pidempään uusien osien laittelu kuin olin suunnitellut.

Kiitän kuintekin lukijoitani sydämestä ja lupaan tehdä jatkoa, kunhan löydän vielä sen kadonneen inspiraationi jostain ja saan sitä tekstiäkin kasaan, kuvien lisäksi.

Parhain terveisin Yavanna

sunnuntai, 21. lokakuu 2012

Osa 17 B Tulee sekin päivä, kun lähdet lentämään

Hei vain taas ja pahoittelut, että osan tekemisessä on kestänyt näin kauhean pitkään. Mutta tässä tämä nyt on ja toivottavasti pidätte tästä. :)
Nuorimpia ja herkimpiä varoitan jälleen siitä, että tarina sisältää varsin värikästä kielenkäyttöä sekä mahdollisesti voimakkaita kuvia ja kuvauksia. Lukeminen on siis omalla vastuullanne.
Lisäksi suosittelen varaamaan nessupaketin käden ulottuville. Mahdollisia itketyskohtauksia luvassa.
Ja pahoittelut, että teksti on tuollein yli tiiviisti, mutten tiedä, miten saisin sen oikein. Vissiin joku asetut päin prinkkalaa vaihteeksi.

 

Edith, piti korjata toinen musalinkki, kun ei näemmä toiminut se vanha.

Osamusiikki:
Mariska - Kukkurukuu
Vesterinen yhtyeineen - Intiaanit



Eleonoran näkökulma:

 

Hieman myöhemmin Ewan tuli Eliot vanavedessään katsomaan uutta pojantytärtään, tai no katsominen ei ehkä ole oikea sana, vaan tutustumaan.



Näin hymyn hänen huulillaan ja tiesin, että hän oli onnellinen ja minä olin onnellinen hänen puolestaan.



Hellästi hän ojensi pikkuisen Eliotille ja jätti tämän vastasyntyneen tyttärensä ja voipuneen vaimonsa seuraan. Tämän jälkeen hän siirtyi itse tuvan puolelle huolehtimaan isommista lapsista, sen minkä kykeni.
Myös minä jätin parin viettämään aikaa keskenään ja tutustumaan uuteen lapseensa. Minä vedin Cindyn mukaani, sillä tämä oli jo hoitanut siivoamisen, joten muuta tarvetta ei enää ollut.
Halusin, että poikani ja hänen vaimonsa saisivat aikaa keskenään, sillä yhdessäololle ei paljoa aikaa jäisi, kun pieni lapsi vaatisi kaiken huomion. Lisäksi Eliot oli useimmiten aamusta iltaan töissä pellolla Stormin miesväen kanssa. Hän oli iltaisin niin väsynyt, että tuskin jaksoi tehdä muuta kuin peseytyä, syödä ja kömpiä vuoteeseen.
Minä kuitenkin tiesin, että he pärjäisivät, kun lapsi ei ollut heidän ensimmäisensä ja lisäksi heillä oli meidät muut aikuiset auttamassa tarvittaessa. Lisäksi osa lapsista olisi kohta sen ikäisiä, että saisivat muutenkin ottaa osaa kotitöihin ja peltotöihin. Vähintäänkin saisivat viedä evästä nälkäisille työntekijöille.
Ewan oli istuutunut vakiopaikalleen, Eliotin tekemään tuoliin takan eteen, lapsien vallattua pirttipöydän ja tehdessä kotitehtäviään yhdessä. Toistaiseksi oli vielä rauhallista, mutta tiesinhän minä, että se rauha loppuisi, kun lapset saisivat kotitehtävänsä tehtyä.
Astelin Ewanin luo ja tapani mukaan kosketin häntä, jottei hän aivan säikähtäisi, kun alkaisin äkisti puhumaan.



”Ewan.” Minä sanoin hiljaa.
”Mmh?” Ewan äännähti kysyvään sävyyn ja käänsi päänsä minun suuntaani, vaikkei mitään nähnytkään.
”Tänään olisi ehkä hyvä hetki jutella vieraidemme kanssa perusteellisemmin ja kertoa heille totuus, kunhan tuo katras saa ensin läksynsä tehtyä.” Minä sanoin ja näin miten Ewanin ilme synkkeni. Hän kyllä tiesi, että pitäisi kertoa, muttei pitänyt siitä ja minä tiesin miksi. Tiesin, ettei hän halunnut käydä asiaa läpi taas kerran, sillä se nostaisi pintaan kaiken sen, minkä hän halusi unohtaa ja joka tuli hänen uniinsa joka yö piinaavina painajaisina.
”Rakas, minä tiedän että inhoat tätä, mutta heidän on parempi tietää.” Minä sanoin ja laskin käteni hänen kädelleen. ”Minä voin kertoa kaiken sinun puolestasi, jos se sinusta tuntuu paremmalta vaihtoehdolta.” Minä lisäsin.
”Ei, minä kerron itse.” Ewan viittoi. ”Ole vain minun tukenani, niin kuin olet ollut tähänkin asti.” Hän jatkoi ja hymyili.
”Tietenkin kultaseni.” Minä lupasin ja painoin hellän suudelman hänen otsalleen. ”Tiedänhän minä, ettei tämä ole sinulle helppoa, enkä minäkään haluaisi repiä vanhoja haavoja auki.” Minä lisäsin ja hän nyökkäsi, sen merkiksi, että oli ymmärtänyt.
Päätin, ettei Enidin ja Eliotin tarvinnut tulla mukaan kertomaan. He saisivat nyt aivan rauhassa keskittyä toisiinsa ja vauvaan, lisäksi halusin Enidin lepäävän nyt, kun se vielä oli mahdollista.
Niin sitten tuntia myöhemmin hätistin omat lapsenlapseni sivummalle ja istutin vieraamme pöydän äärelle. Ewan nousi viimein tuoliltaan ja ontui pöydän luo, vaikka saatoin kyllä lukea hänen kasvoiltaan, ettei hän todellakaan pitänyt tästä. Minä ymmärsin häntä ja tiesin etten itsekään olisi valmis sellaisista koettelemuksista puhumaan, mutta hän tiesi kyllä miksi tämä oli tehtävä.
Ewan istuutui pöydän päähän, sillä hän ei tätä nykyä jaksanut paljoakaan olla jalkeilla, sillä jalantynkä tuntui aiheuttavan kipua hänen kävellessään tai seistessään. Ikä alkoi tulla vastaan, minä arvelin ja mietin mitä muita vaivoja Ewan minulta pimitti, kun ei tietenkään halunnut huolestuttaa minua tai vaivata omilla ongelmillaan. Hän ei halunnut olla taakkana minulle tai muille.
Tavallaan minä ymmärsin häntä, mutta tietenkin toivoin, että hän kertoisi, että voisin edes jotenkin lievittää mahdollisia kipuja ja helpottaa oloa. Mutta Ewan ei kai halunnut vaivata minua ongelmillaan. Hän ei kai halunnut minun tekevän enempää, kuin mitä olin jo tehnyt hänen vuokseen. Sellainen hän on, kultainen, kiltti mies.
Jälleen kerran minä tunsin suunnatonta vihaa Zediä kohtaan, sillä hän ja hänen rikostoverinsa olivat pilanneet mieheni elämän, aiheuttaneet sen, että mieheni kärsisi koko loppuelämänsä jos jonkinlaisista vaivoista ja kivuista. Mikä ei loppuisi, ennen kuin hän kuolisi ja minä halusin tehdä kaikkeni, että hänen elämänsä olisi elämisen arvoista. Että hän jaksaisi vielä, vaikka näinhän minä, että joskus heikoimmalla hetkellään tai painajaisten jälkeen hän halusi luovuttaa. Halusi nukahtaa ikuiseen uneen, jossa ei enää tarvitsisi käydä läpi uudelleen ja yhä uudelleen niitä kauhuja, joita hän oli joutunut kokemaan.

Kun kaikki olivat paikallaan, Ewan alkoi kertoa tarinaansa ja minä tulkitsin sen muille.



Mitä pidemmälle tarina eteni, näin miten Cindyn ja hänen lastensa ilmeet muuttuivat, saatoin nähdä jokaisista kasvoista surun, ahdistuksen ja syyllisyyden, vaikka viimeksi mainittuun heillä ei olisi mitään syytä ollutkaan. Eiväthän he voineet mitenkään tietää millainen Zedin menneisyys oli ja mitä tämä oli tehnyt. En oikein uskonut, että Zed kertoi tekemisistään perheelleen, hän ei ollut sitä tyyppiä joka leveilee tekosillaan ja huutelee niistä koko maailmalle. Ei, hän halusi pitää sen itsellään, hekumoida sillä ja nauttia siitä itse.
”Minä olen niin pahoillani mieheni tekojen vuoksi, enkä tiedä kuinka voisin sen teille koskaan korvata.” Cindy sanoi ja katsoi minua onnettomana.
”Cindy, sinun ei tarvitse korvata meille mitään.” Minä sanoin ja Ewan nyökytteli, ilmaistakseen olevansa samaa mieltä kanssani.
”Mutta, hän on minun mieheni ja hän on saanut tämän aikaan.” Cindy aloitti, jolloin Ewan nousi paikaltaan ja asteli hänen luokseen, laskien kätensä hänen hartialleen. Sillä eleellä hän yritti sanoa, että kaikki oli kunnossa, ei hätää.
Tämän jälkeen Ewan viittoi Cindylle, joka ei tietenkään ymmärtänyt, joten minun oli se käännettävä.
”Ewan sanoi, ettei sinun tarvitse olla pahoillasi tai mitenkään korvata miehesi tekoja.” Minä tulkitsin ja näin Ewanin hymyilevän hyväntahtoisesti. Hän alkoi viittoa uudelleen, joten tulkitsin sitä mukaa, kun hän viittoi. ”Hän sanoo, ettei ole teille vihainen, eikä aiokaan olla, koska teillä ei ole tässä osaa eikä arpaa. Se tapahtui kauan ennen kuin sinä tapasit Zedin.”
”Te olette hyvä mies.” Cindy sanoi ja kääntyi katsomaan Ewania, joka kohautti olkiaan hymyillen, kuin sanoakseen; ”No kai se sitten on niin.”
”Minä puolestani toivon, että kaikki menisi vielä parhain päin ja Cindy, saat asua meillä lastesi kanssa niin kauan kuin tarvitsee. En usko että sinun on turvallista lähteä mihinkään niin kauan, kun miehesi on vapaana ja hautoo kostoaan.” Minä sanoi ja Ewan nyökkäsi hyväksyvästi. Tiesinhän minä, että Ewanilla oli kultainen sydän ja ettei hän voisi milloinkaan heittää ketään apua tarvitsevaa pihalle moisen syyn takia.
”Kiitos. Minä jään ikuiseen kiitollisuuden velkaan teille.” Cindy sanoi ja katsoi meihin hyvin kiitollisena.
”Mutta mitä me teemme, jos isä tulee tänne?” Christian kysyi ja katsoi meihin arasti ja näytti siltä kuin olisi odottanut korvatillikkaa.
”Se on sen ajan murhe sitten.” Ewan viittoi, minun tulkitessa sen Christianille. Ewan pörrötti kevyesti pojan vaaleita hiuksia. Tiesin, että hän halusi näyttää pojalle, ettei täällä tarvinnut pelätä ja ettei täällä lyöty ketään.
”Minä luulen, että me kyllä keksimme jotain siihen mennessä ja onhan täällä sen verran ihmisiä nyt, että meistä luulisi olevan hänelle vastusta, mikäli hän ei ole aseistautunut.” Minä sanoin.
”Minä toivon niin.” Cindy sanoi, sillä hän toivoi koko sydämestään tälle perheelle vain hyvää.
”Tuota, minä ajattelin, että kun me nyt kumminkin olemme täällä, niin minä voisin auttaa peltotöissä.” Christian sanoi arasti ja vilkuili meitä pelokkaan näköisenä. ”Minä.... minä haluan tehdä jotain ruokani eteen ja olen pahoillani, että isä ja minä silloin kerran otimme teidän vihanneksianne.” Hän sanoi nöyränä ja katseli käsiään.
Poika parka, minä ajattelin ja päätin, että näyttäisimme hänelle, ettei hänen tarvitsisi enää pelätä.



”Vieläkö sinä murehdit niitä vihanneksia?” Ewan viittoi, minun tulkitessani sen ja asteli Christianin luokse. Hän laski varovaisesti kätensä hänen hartialleen ja puristi sitä rohkaisevasti.
”Kuule, se on mennyttä, eikä sille mitään voi. Sinä et tehnyt mitään väärää tuolloin, eikä sinun pidä tuntea syyllisyyttä isäsi teoista.” Ewan viittoi.
”Mutta se oli väärin, eihän toisilta saa varastaa.” Christian muistutti ja tuijotteli yhä käsiään.
”En sano, että varastaminen olisi koskaan oikein, mutta se on loppujen lopuksi pienempi paha, kuin toisten satuttaminen.” Minä puutuin puheeseen. ”Ewan on oikeassa, se mitä isäsi on tehnyt ja pakottanut sinutkin tekemään, ei ole sinun syysi. Täällä saat olla ja asua ja jos haluat auttaa peltotöissä, niin siitä sinun on keskusteltava Eliotin kanssa.” Minä jatkoin ja katsoin poikaa, joka selvästi poti tunnontuskia tapahtuneesta ja tiesin, ettei hän ainakaan ollut luonteensa puolesta tullut isäänsä, vaan enemmän ystävälliseen äitiinsä.
”Milloin voin jutella hänen kanssaan?” Christian kysyi, nostaen katseensa käsistään ja katsoi nyt suoraan meihin kirkkaan sinisillä silmillään.
”No tänään ei tarvitse, mutta huomen aamulla voit ottaa asian puheeksi, jos vielä haluat.” Minä sanoin.
”Haluan minä.” Christian sanoi ja kuulostikin siltä, ettei muuttaisi mieltään.
”Minä luulen, että voisi olla hyväksi, jos joku meistä opettaisi teille viittomakieltä.” Minä sanoin, sillä ajattelin olevan helpompaa, jos kenenkään perheestämme, ei tarvitsisi olla yhtenään tulkitsemassa, mitä Ewan milloinkin sanoi. Jos Ewan olisi saanut pitää näkönsä, hän olisi voinut kirjoittaa vastauksensa, mutta koska näkö tosiaan oli mennyttä, ei kirjoittamisestakaan tullut oikein mitään.
”Minä ainakin lupaan opetella ahkerasti, vaikka helppoa se tuskin tulee olemaan.” Christian sanoi äänessään innostusta ja kiitollisuutta.
”Hienoa.” Minä sanoin tyytyväisenä.
Kun ikävämmät aiheet oli saatu käsiteltyä, tunnelma pöydän ääressä alkoi olla vapautuneempi ja tasainen puheensorina täytti huoneen. Lopulta keskustelu siirtyi muihin, huomattavasti mukavampiin aiheisiin ja iltaa kohden tupa tuntui rauhoittuvan.
Kun ilta kävi pimeämmäksi, lapset siirtyivät nukkumaan, sillä olisihan heidän noustava varhain seuraavana aamuna, sillä kouluakin oli käytävä, kun sellainen kerran oli olemassa.
Cindy viipyi vielä jonkin aikaa seuranamme, kunnes meni nukkumaan. Eliot puolestaan oli ollut koko päivän ja illan Enidin seurassa ja olisi vielä yönkin. Tiesin, että hän halusi auttaa vaimoaan, jotta tämäkin saisi levätä ja nukkua enemmän kuin muutaman tunnin kerrallaan.
Jäljelle jäimme siis Ewan ja minä. Ewan istui tuolillaan, kasvot takkatuleen käännettyinä. Liekkejä hän ei tietenkään voinut nähdä, mutta hän tunsi niiden lämmön ihollaan ja selvästi nautti siitä. Mutta minä näin, miten ne asiat, jotka hän halusi unohtaa, kävivät varjoina hänen kasvoillaan.



Yritin lukea, mutta siitä ei tullut mitään, joten painoin kannen kiinni ja laskin kirjan vieressäni olevalle pikkupöydälle. Nousin paikaltani, kävelin Ewanin luo ja laskin hellästi käteni hänen hartialleen.



Päätään kääntämättä, hän nosti oman kätensä minun käteni päälle.
”Älä huoli rakkaani, olen aina sinun tukenasi.” Kuiskasin ja kumarruin painamaan hellän suudelman hänen huulilleen.
”Minä tiedän.” Hän viittoi huokaisten ja vastasi suudelmaani. ”Olet tehnyt niin paljon vuokseni, etten tiedä kuinka voisin koskaan korvata sitä sinulle.” Hän viittoi ja käänsi kasvonsa minua päin.
”Ei sinun tarvitse. Riittää, että olet vain minun rinnallani, niin kuin olet ollut tähänkin asti.” Minä sanoin ja suutelin häntä otsalle.
”Minä olen sinulle vain taakka.” Ewan viittoi ja näin miten hänen ryhtinsä painui kasaan. Tiesin, että hän tunsi taas syyllisyyttä siitä, ettei voinut tehdä juuri mitään muuta kuin istua tuolissa ja olla poissa muiden tieltä. Tiesin kyllä, että hän olisi mielellään tehnyt kaikenlaista, mutta nyt sekin oli rajoitettua hänen sokeutensa vuoksi. Sokeutuminen oli ollut hänelle iso isku ja vaikkei hän siitä minulle paljoa puhunutkaan, näin silti miten asia vaivasi ja ahdisti häntä.
”Ewan, me olemme puhuneet tästä ennenkin. Sinä et ole minulle taakka.” Minä sanoin ja tarkoitin sitä.
Näin, että hän aikoi jatkaa inttämistä, joten tartuin hellästi kiinni hänen käsistään ja painoin suudelman hänen huulilleen. Tämän jälkeen vedin hänet ylös tuolista ja halasin häntä kuin en olisi koskaan ennen
halannut. Hän vastasi halaukseen yhtä voimallisesti.



Viimein erkanimme toisistamme ja minä aloin suunnata kohti makuuhuonettamme.
”Minä tulen myöhemmin. Pitää sammuttaa tuli.” Ewan viittoi ja asteli takan luo.
”Hyvä on rakkaani.” Minä sanoin ja painuin huoneeseemme. Minä luotin häneen ja tiesin, ettei hänellä kovin kauaa menisi.



Olin oikeassa, sillä kymmenen minuuttia myöhemmin hän saapui huoneeseen ja asettui vierelleni vuoteeseen. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja veti minua lähemmäksi itseään, kuin suojatakseen minua joltain näkymättömältä.



Minä hymyilin onnellisena, kun tunsin Ewanin lämpimän vartalon omaani vasten. Nautin kaikin tavoin tästä hetkestä, sillä tiesin, että Ewan heräisi vielä yön aikana painajaisiinsa.

 


****


Aika kului ja me elimme sulassa sovussa Donnerien kanssa. Kiaran ja hänen tyttärensä mies Timothy kävivät ajoittain tarkistamassa, että meillä oli kaikki hyvin. Myös Eliel kävi kylässä, toisinaan hän tuli käymään koko perheen voimin, sillä hän ja Rosemary olivat saaneet kolme tytärtä ja Rosemary oli taas raskaana. Hän toivoi, että se olisi tällä kertaa poika, mutta minä tiesin, että he rakastaisivat tulevaa lasta huolimatta siitä, mitä sukupuolta tämä olisi.
Olin iloinen, että meillä oli niin hyvä tukiverkosto, perheellämme ja vieraillamme oli aina paikka, jonne mennä tarvittaessa, joskin me tietenkin toivoimme, ettei sellaista tarvetta tulisi koskaan. Mutta se toive oli turha, sillä Zed, tuo tunteeton paholainen, päätti toisin.

Oli rauhallinen ilta, aivan samanlainen kuin monet muut sitä ennen ja meidän perheemme, sekä rouva Donnerin perhe viettivät rauhallista hetkeä tuvassa, ennen kuin me kaikki vetäytyisimme levolle.
Perheen pienimmät olivat jo nukkumassa, muiden vielä touhutessa keskenään tai tehdessä läksyjään, jotka pitäisi olla valmiit seuraavaa koulupäivää varten.
Ewan istui omalla paikallaan, tuolissa takan edessä ja minä näin, että hän nautti olostaan ja liekkien lämmöstä, vaikkei itse liekkejä voinutkaan nähdä.
Olin iloinen, että Ewan pystyi iloitsemaan pienistä asioista, vaikka häneltä olikin viety niin paljon. Hän oli yhä hiukan varautunut, eikä kovin helposti päästänyt ketään lähelleen, mutta lapsiaan ja lapsenlapsiaan hän rakasti kovin, eikä tuntunut saavan tarpeekseen näiden seurasta.
Meidän rauhallinen hetkemme rikkoontui, kun yllättäen ulko-ovelta alkoi kuulua kovaa ryskettä ja huutoa.
”Kuka kumma siellä tähän aikaan on tulossa?” Eliot ihmetteli ja oli jo menossa avaamaan, kun Ewan nousi tuolistaan ja esti tätä, pudistaen päätään kiellon merkiksi. Näin, miten Ewanin olemus muuttui, sillä hän oli tunnistanut huutajan.
”Avatkaa tämä perhanan ovi tai hajotan sen pirstaleiksi!” Kuului sammaltava huuto ja heti perään voimakasta rynkytystä, kuin vahvistamaan uhkausta.
”Isä?” Christian älähti ja näin kasvoillaan sekä pelkoa, että hämmennystä.
”Avatkaa! Tiedän että se valehteleva lutka on siellä äpäröineen!” Zed karjui humalaisella äänellään ja vahvisti huutoaan yhä voimakkaammalla takomisella.



”Eliot auta äitiäsi viemään lapset ja rouva Donner perheineen pois täältä ja heti.” Ewan viittoi.
Minä näin hänen olemuksestaan ja eleistään, että hän pelkäsi. Tiesinhän minäkin kuinka vaarallinen Zed oli. Ewan, kuten minäkin, tiesimme, ettei tuo mies välittäisi ketä vahingoittaisi, vaan aloittaisi siitä, joka ensimmäisenä tulisi vastaan, olipa se sitten hänen oma lapsensa tai ei.
Minä tiesin miten vaarallista sellainen oli, sillä kukaan ei olisi turvassa häneltä. Ei kukaan.
Minä pelkäsin Ewanin puolesta, sillä tiesin, ettei hänestä olisi kummoistakaan vastusta Zedille, vaikka tämäkin olikin aika lailla tuhonnut itseään väkijuomilla. Mutta silti tällä oli etuja, jotka Ewanilta puuttui ja joita hän käyttäisi varmasti hyväkseen.
Hän osasi tapella, eikä hän välittänyt mitä teki, kunhan onnistui satuttamaan toista mahdollisimman paljon, eikä varmasti tapellut reilusti.
Ewan taas ei ollut tappelija, vaan hän mieluummin halusi selvittää asiat rauhanomaisesti. Lisäksi hän sokeana oli liiankin helppo maalitaulu sellaiselle, joka häntä halusi satuttaa.
”Ewan.” Kuiskasin kauhuissani. En olisi halunnut hänen jäävän, sillä pelkäsin, etten enää koskaan näkisi häntä elossa. ”Ole niin kiltti, älä tee tätä minulle.” Minä pyysin ja tunsin kuinka kyyneleet alkoivat poltella luomien alla.
”Eleonora rakas, tee niin kuin pyysin.” Ewan viittoi minulle. Jotenkin hän tiesi tuntemukseni, vaikkei pystynytkään näkemään minua. Me molemmat halusimme sanoa niin paljon toisillemme, mutta sanoja siihen ei löytynyt.
Ewan asteli hitaasti ontuen luokseni ja painoi sormensa kevyesti huulilleni juuri, kun aioin väittää vastaan. Minun oli annettava periksi, sillä näin hänen olemuksestaan, ettei hän antaisi periksi.
”Ewan, ole niin kiltti. Sinä et pärjää hänelle.” Minä yritin vielä vedota häneen, mutta hän pudisti päätään ja viittasi minua menemään.


Ewanin näkökulma:

Tunsin miten hermostunut Eleonora oli, mutten silti aikonut perääntyä. En halunnut näyttää Zedille, kuinka paljon minä vieläkin pelkäsin häntä. Typerää kenties, mutta ajattelin, että muut saisivat tarpeeksi aikaa paetakseen, sillä uskoin kaikkien olevan vaarassa. Zed ei varmastikaan välittäisi kumman perheen jäseniä satuttaisi, sillä he kaikki olivat hänelle yhdentekeviä.
Minä puolestani en voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos se ihmishirviö satuttaisi niitä, jotka olivat minulle niin rakkaita. Ajattelin, ettei itsestäni ollut niin väliksi, sillä ruumiini oli jo valmiiksi rikki ja ruhjottu Zedin toimesta. Minä olin jo kokenut hänen taholtaan kipua ja nöyryytystä, joten tiesin, ettei mitään uutta ollut odotettavissa. Zed ei kyennyt mihinkään muuhun, hän ei kyennyt tuntemaan rakkautta tai empatiaa.
Minä kärsisin mielelläni sen kaiken tuskan, kivun ja nöyryytyksen, jos se vain pelastaisi perheeni. Tuska olisi vain pieni hinta siitä, että viattomat saisivat pitää henkensä. Minä olin perheeni pää, vastuussa perheestäni, rakkaistani ja minä suojelisin heitä, kuten lupasin tehdä silloin, kun päätin kantaa vastuuni Eleonorasta ja yhteisistä lapsistamme. Eikä minulla ollut tapana luistaa vastuusta, enkä tekisi sitä nytkään. Minä en välittänyt, vaikka kuolisin perheeni ja rakkaideni vuoksi, mutta tuolle ihmishirviölle, en antaisi tilaisuutta satuttaa heitä.
Ennen kuin Eleonora ehti sanoa uudelleen mitään, minä painoin hellän suudelman hänen pehmeille
huulilleen.



En ehkä saisi toista tilaisuutta tähän, joten käytin tämän pienen hetken hyväkseni.
”Ewan.” Eleonora sanoi hiljaa, mutta vaikeni, kun lempeästi ohjasin hänet suuntaan jonne muut olivat menneet.
Ryske ovella voimistui voimistumistaan ja minä tiesin, ettei ovi kestäisi kovinkaan kauaa. Toivoin kuitenkin, että muut ehtisivät pakoon, sillä en halunnut heidän joutuvan tuon raivohullun tielle.
En ehtinyt liikahtaakaan, kun ovi jo antoi periksi Zedin voimille ja osui huumaavalla ryskeellä päin puista seinää. Minä valmistuin, siihen mitä sieltä tulisi ja hätkähdin, kun kuulin Christianin äänen vierestäni. Hän oli sittenkin jäänyt tuvan puolelle, vaikka olin toivonut, että hän olisi mennyt muiden mukana.
”Isä!” Christian huusi kauhun ja raivonsekaisella äänellä ja tunsin hänen liikkuvan jossain lähelläni.
Minun oli saatava poika pois tieltä, sillä tiesin, ettei Zed epäröisi satuttaa tätä. Nappasin pojasta kiinni ja vedin selkäni taakse suojaan. Minä en välittänyt itsestäni, mutta pojalla oli vielä elämä edessään. Minä halusin, että poika saisi viettää paremman elämän, kuin mitä itse olin saanut. Toisaalta olihan minulla ollut niitä hyviäkin hetkiä, mutta nyt mieleeni nousivat vain ne kammottavat hetket, jotka olin tuon ihmishirviön vankina ollessa joutunut kokemaan.
”Anna minun mennä!” Christian huusi ja yritti päästä ohitseni, mutta minä estin häntä ja pitelin hänestä kiinni.
”Ei.” Sanoin lujasti ja pudistin päätäni vahvistaakseni sanomaani. Nyt minä toivoin pitkästä aikaa, että voisin puhua, sanoa enemmän kuin yksittäisiä sanoja. Oli paljon sellaista, minkä halusin pojan tietävän, mutta sen kertominen oli vaikeaa, kun en pystynyt moniakaan sanoja muodostamaan, eikä Christian juurikaan osannut viittomakieltä.





Enempää en ehtinyt tehdä, kun Zed hyökkäsi kimppuuni. Tunsin jonkin terävän viiltävän ihoani ja parahdin tahtomattani tuskasta.
Työnsin Christianin kauemmaksi itsestäni ja toivoin, että tämä älyäisi paeta, kun se vielä oli mahdollista. Kuulin juoksuaskelia, jotka katosivat Zedin kovaäänisen kiroilun alle.
Zed paiskasi minut lattialle, enkä voinut estää häntä, sillä hän oli voimakkaampi kuin minä.



”Mukava tavata sinua jälleen.” Zed sanoi tarkoittamatta sitä ja nousi hajareisin päälleni.
”Aeeiih!” Huusin peloissani ja sitten tunsin miten kylmä puukon terä upposi rintaani ja viilsi syvän haavan lihaani ja ihooni.
Tartuin hänen käteensä ja yritin saada puukon hänen kädestään, mutta hän riuhtaisi itsensä vapaaksi ja melkein heti tunsin kovat rystyset, jotka kaivautuivat kivuliaasti poskiluuhuni ja puukko upposi toistamiseen olkapäähäni. Kuulin miten Zed nauroi mielipuolista ja sadistista nauruaan, kun käänsi puukkoa haavassa, niin että sattui ja veri pulppusi vaatteilleni ja pitkin käsivarttani.
”Ehkä sinusta saa vielä vähän hupia, kunhan ensin olen hoitanut oman perheeni ja sinun perheesi.” Zed sihisi ja käänsi olkaani iskemäänsä puukon terää, niin että inahdin tuskasta. ”Yksi kerrallaan, hitaasti ja tuskallisesti.” Hän jatkoi tunteettomalla äänellä ja nauroi kylmää ilotonta naurua.
”Ei.” Henkäisin ja yritin terveellä kädelläni tarttua puukkokäteen ja kiskoa sen irti.
”Ja millä sinä kuvittelet estäväsi minua?” Zed kysyi ivallisesti, sillä näki, ettei minusta ollut minkäänlaista vastusta. ”Ehkä hoitelenkin sinun perheesi ensin ja sinä saat kuunnella sitä.” Hän jatkoi häijysti.
”Ei!” Minä karjaisin ja iskin nyrkkini raivoni voimalla Zedin kasvoihin. Zed ällistyi niin, että ote puukosta höllentyi ja minä sain kiskottua sen irti olkavarrestani.
”Yritätkö sinä pistää vastaan?” Zed kysyi kylmästi naurahtaen ja yritti ottaa puukon minulta. Mutta minä päätin, ettei hän saisi sitä. En antaisi hänelle sitä iloa, että hän pääsisi vahingoittamaan minulle rakkaita ihmisiä. ”Ehei, ei onnistu.” Hän sihahti ja iski kyynerpäänsä voimalla rintaani, jolloin kaikki ilma pakeni keuhkoistani ja ote puukon kahvasta hölleni.
Hän nousi päältäni ja lähti harppomaan sinne minne muut olivat menneet, kuulin hänen loittonevat askelensa ja karkeat kiroukset, joita hän syyti suustaan.



Henkeäni haukkoen nousin ylös ja haparoivin askelin minä onnuin hänen peräänsä. Sain hänet kiinni, ennen kuin hän ehti portaisiin ja me kaaduimme yhtenä mylläkkänä lattialle, sillä en halunnut antaa periksi, vaikka olinkin kauhuissani. Minä tiesin, etten voisi voittaa häntä, sillä hän oli minua paljon vahvempi ja minä olin haavoittunut. En silti voinut antaa hänen tuhota perhettäni, vaan yritin tehdä kaikkeni estääkseni häntä.
Zed nappasi kiinni päästäni ja iski sen lujasti portaisiin, jolloin uusi kipu syttyi sykkimään takaraivooni ja kaikki meni sekavaksi. Jotenkin sain itseni koottua ja tarrasin terveellä kädelläni hänen puukkoa pitelevän käden ranteeseen ja puristin niin lujaa kuin pystyin. Kuulin miten hän huudahti yllättyneenä kivusta. Seuraavaksi kuului kilahdus, kun puukko putosi rinnalleni. Vioittuneella kädelläni minä otin puukon, ennen kuin Zed ehti sitä nappaamaan ja pienen hetken minä tunsin halua upottaa sen kylmä ja vereeni tahrautunut terä Zedin rintaan.
”Et varmasti uskalla.” Zed ilkkui ja yritti saada puukkoa pois minulta, mutta minä en antanut sitä hänelle, enkä iskenyt sitä häneen, vaan paiskasin sen kauas itsestäni. Tiesinhän minä, ettei siitä paljoakaan olisi hyötyä, mutta ehkä se hidastaisi häntä edes vähän, minä ajattelin.
Sen minä tiesin hyvin, minä en ollut murhaaja, en voisi riistää henkeä keneltäkään, vaikka omani olikin vaarassa.
”Täytyy myöntää, että sinulla on sisua.” Zed sanoi ja iski minua nyrkillä naamaan. ”Mutta se ei sinua pelasta.” Hän sanoi ja tunsin miten hän kietoi kouransa kaulani ympärille ja alkoi puristaa. Pakokauhun vallassa, minä yritin repiä hänen käsiään irti, mutta hän oli minua vahvempi ja vain kiristi otettaan, mitä enemmän minä yritin tapella vastaan. Hän ei edes tuntunut tuntevan kipua, vaikka itse tunsin miten onnistuin kynsimään hänen kätensä syville verisille juomuille. Tunsin veren tahmeuden sormissani ja haistoin sen karvaan hajun. Se saattoi olla omaakin verta, jonka haistoin, mutta minä en ajatellut sitä. Minä halusin vain saada happea keuhkoihin, jotka suorastaan kirkuivat hapenpuutteesta.



Voimani alkoivat ehtyä, enkä enää jaksanut taistella vastaan. Vielä kuitenkin yritin viimeisillä voimilla vetää ilmaa keuhkoihin ja sitten en enää jaksanut. Minä vain makasin aloillani ja odotin jo loppua, sillä sumeissa aivoissani, minä tiesin, etten minä tulisi selviämään.
Aivan äkisti hän lopetti ja kuulin epämääräisiä huutoja, askelia ja kolauksia. Minä vedin ahnaasti happea keuhkoihini, vaikka tuntui, etteivät ne toimisi enää. Suussani maistui karvas veri, mikä kieli, että saamistani puukoniskuista osa oli osunut niin pahasti, etten minä näkisi enää aamua.
Hämärästi minä tajusin, että joku kiskoi Zedin päältäni ja tappeli hänen kanssaan, mutta minä en jaksanut välittää.



Tunsin itseni voimattomaksi ja väsyneeksi. Kykenin vain makaamaan aloillani ja kuuntelemaan, mitä ympärilläni tapahtui, joskin ne äänet olivat epäselviä ja tuntuivat kuuluvan niin kovin kaukaa.
Minä halusin vain nukahtaa.


Eleonoran näkökulma:

Eliot juoksi Ewanin luo ja kiskoi Zedin hänen päältään ja paiskasi tuvan lattialle.



Minä pelkäsin poikani puolesta, mutta tiesin, että hän oli vielä nuori ja vahva. Hän oli paremmassa kunnossa kuin isänsä ja pärjäisi varmasti Zedille, joka oli aika tavalla tuhonnut itseään väkijuomilla. Nytkin Zedin silmät harittivat pahasti, kun tämä huojahdellen nousi seisomaan ja puristi puukkoaan kourassaan, jonka oli saanut takaisin käsiinsä. Niin puukko, kuin hänen kouransakin olivat tahraantuneet vereen, Ewanin vereen.
Minä polvistuin mieheni viereen ja otin hellävaroen hänen kätensä omaansa. Minä tunsin miten heikosti hän kietoi sormensa minun sormieni ympärille ja tiesin, ettei hän tulisi näkemään aamua.
Vaikka tiesikin valehtelevani itselleni, halusin silti uskoa, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin, että Ewan selviäisi. Toki minä näin kaikki ne haavat hänen rinnassaan, kaiken sen veren, joka oli tahrinut hänen puseronsa ja kalpeat kasvonsa. Näin miten hänen kaulaansa oli muodostunut purppuraisia ja tummia mustelmia siihen, mistä Zed oli puristanut.
Minä kuulin kuinka pahalta Ewanin hengitys kuulosti ja arvelin, että Zed oli kuristaessaan vahingoittanut hänen hengitysteitään pahemmin kuin miltä päällepäin näytti, eivätkä veriset haavat olkavarressa ja rinnassa ainakaan parantaneet asiaa.
”Ewan.” Minä kuiskasin hiljaa ja tunsin kyyneleiden vierivän pitkin poskiani. Minua suretti nähdä Ewan niin huonossa kunnossa, suretti, että hän oli saanut niin lyhyen ajan viettää onnellista elämää ja ettei hän voisi seurata lastenlastensa kasvua.
Ewan kohotti hitaasti kätensä ja painoi sormensa hellävaroen huulilleni, kuin pyytääkseen minua olemaan hiljaa. Tunsin miten hänen sormensa hellästi tunnustelivat huulieni kaaria ja siirtyivät siitä silittämään poskeani.
Hän ei tietenkään voinut nähdä minua, joten hän halusi tuntea minut ennen kuin vääjäämätön tapahtuisi, kuten minäkin halusin tuntea hänen hellän kosketuksensa. Ewan ei koskaan, ei koskaan koko yhteisen elämämme aikana ollut nostanut kättään minua vastaan, hän ei ollut satuttanut minua, vaan oli pitänyt minua hellästi kuin kukkaa kämmenellään. Nytkin hänen kätensä ja sormensa tuntuivat hyvin helliltä, pehmeiltä ja lämpimiltä, kun hän pyyhki kyyneleen pois silmäkulmastani.
Näin pienen hymyn häiveen käyvän hänen suupielissään ja tiesin, että saisi viimeinkin rauhan. Enää eivät painajaiset, eivätkä pahat muistot kiusaisi häntä. Hän olisi vapaa.
”Rakas, älä ole huolissasi. Minä rakastan sinua aina ja ikuisesti.” Ewan viittoi minulle hitaasti ja kömpelösti.
”Niin minäkin sinua.” Minä kuiskasin ja kumarruin painamaan hellän suudelman hänen huulilleen. Hän vastasi suudelmaani ja me suutelimme, kuin emme olisi koskaan ennen suudelleet.
Hetkeä myöhemmin erkanin hänestä, katse kuitenkin hänen kärsineissä kasvoissaan. Hän oli töin tuskin elossa. Rinta tuntui kohoilevan kerta kerralta hitaammin, kunnes kohoilu lakkasi kokonaan. Saman aikaisesti heikko puristus kädessäni lakkasi ja minä tiesin, että rakkaani oli kuollut.
Vaikka näinkin rauhan Ewanin kasvoilla, se ei helpottanut suruani yhtään. Niin monta vuotta olisin halunnut vielä viettää hänen kanssaan ja niin paljon oli jäänyt tekemättä. Minä saatoin vain pidellä hänen kättään yhä omassani ja itkeä.


Eliotin näkökulma:

Mitään ajattelematta, minä ryntäsin alas ja revin Zedin pois isäni päältä ja paiskasin lattiaan, mistä tämä nousi jalkeille miltei heti. Tosin näin, ettei hänestä välttämättä olisi minulle vastusta ilman puukkoaan, sillä tämä huojahteli ja horjahteli, kuin humalainen ja epäilemättä tämä varmasti olikin humalassa.
Zed syöksyi kimppuuni, mutta koska olin pitänyt itseni hyvässä kunnossa ja opetellut itsepuolustusta, ei ollut kovinkaan vaikeaa selättää miestä.
Ensin iskin puukon hänen kädestään ja se liukui jonnekin pirttipöydän alle. Tämän jälkeen iskin nyrkkini hänen kasvoihinsa ja hän tömähti selälleen kiviselle lattialle, jonne oli jo ehtinyt kertyä verijälkiä hänen puukotettuaan isääni.
Minä toimin nopeasti, ennen kuin tämä ehti liikkumaan ja käänsin hänet ympäri, kiskoin kädet selän taakse ja sidoin kiinni seinältä nappaamani köyden pätkällä. Halusin varmistaa, ettei hänestä olisi enää vaaraa kenellekään.



”Senkin paskiainen! Sinä sait toisen mahdollisuuden, vaikka olisit jo tuolloin ansainnut vain kuolla. Sait mahdollisuuden parantaa tapasi ja elää perheesi kanssa. Mutta minä näen, ettei sinua voi muuttaa mikään.” Minä sanoin syvää halveksuntaa ja vihaa äänessäni. ”Sinä et enää ansaitse elää.” Minä jatkoin, pidellen kiinni hänen rinnuksistaan ja katsoen suoraan hänen verestäviin, värittömiin silmiinsä, joissa ei näkynyt mitään muuta kuin tunteeton pahuus. Tiesin heti, ettei hän kykenisi koskaan tuntemaan rakkautta, vain pahuutta hän tunsi ja sai sadistista mielihyvää toisten kärsimyksistä.
”Ainakin sain vähän hupia.” Zed irvaili ja nauroi jälleen kylmää ilotonta naurua, joka puistatti minua. Silloin jokin napsahti päässäni ja näin hänet punaisen sumun läpi. Ennen kuin huomasinkaan, oli iskenyt häntä useamman kerran nyrkillä suoraan kasvoihin.
Hänen nenänsä näytti murtuneen, toinen silmä muurautui umpeen ja huuli halkesi. Mutta hän oli ansainnut sen, sillä niin paljon hän oli tuonut tuskaa muille, että kokekoon nyt sitä hieman itsekin.
”Sinuna pitäisin suuni kiinni.” Sähähdin ja pitelin häntä rinnuksista toisella kädellä ja olin valmis vielä kerran iskemään nyrkkini tuon omahyväisen paskiaisen naamaan. Minä tiesin, kyllä mitä Zed yritti, mutta raivo peitti järkevän ajattelun lähes kokonaan. Niinpä yritin rauhoittua, sillä halusin hoitaa tämän oikein. ”Lisäksi voisit lopettaa yrityksesi. Minä en tapa sinua, vaan vien sinut oikeuden eteen. Sen jälkeen sinulla onkin tapaaminen hirsipuun kanssa ja minä aion pitää huolen, ettet pääse välttymään siltä.” Sähähdin ja päästin irti hänestä, niin että hän tömähti selälleen lattialle.
Tunteeni kuohuivat yhä voimakkaina, kun astelin äitini luo, joka kyyhötti isän vieressä ja minä kuulin hänen itkevän.
”Äiti.” Minä sanoin ja laskeuduin polvilleni hänen viereensä. Vaikka minä näin, että isä makasi liikkumattomana alallaan, eikä hengittänyt enää, en halunnut uskoa näkemääni.
”Hän on kuollut.” Äiti sopersi itkunsa lomasta ja katsoi minuun kyyneleisin silmin.
”Tule.” Minä sanoin hiljaa ja varovaisesti autoin äidin jalkeille.



Tunsin miten äiti nojasi minuun ja antoi itkun tulla. Äitiparka, minä tiesin kuinka paljon hän isää rakasti. Tiesin, kuinka iso menetys tämä oli hänelle, sillä se oli iso menetys minullekin.
”Hah, hah. Se siitä äpärästä.” Zed irvaili.
”Pidä turpasi kiinni, kun et osaa muuta kuin syytää törkyä sieltä.” Minä ärähdin ja raivo kuohahti jälleen sisälläni. Miten tuo saasta kehtasikin vieläkin häpäistä isäni kunniaa ja puhua noin iljettäviä asioita, kun toiset yrittivät käsitellä suruaan.
”Tai muuten mitä?” Zed jatkoi ärsyttämistäni. ”Sinä olet pelkuri, niin kuin isäsi.”
”Minä käskin sinun pitää saastaisen turpasi kiinni.” Minä karjaisin ja yritin kaikin voimin hillitä, etten siinä paikassa tekisi miehestä selvää.
”Hän kiljui kuin pieni lapsi ja minulla oli niin hauskaa.” Hän jatkoi yhä minun ärsyttämistäni ja minä tiesin, mitä hän yritti.



Minä ohjasin äidin isän tuolille istumaan ja harpoin nopein askelin Zedin luo. Minun kärsivällisyyteni oli lopussa, enkä halunnut enää kuunnella tuon miehen iljettäviä puheita minun isästäni, joka makasi kuolleena lattialla.
”Eliot! Ei! Älä tee sitä!” Kuulin äitini huutavan, mutta minä en kuunnellut. Minä nappasin Zediä uudelleen rinnuksista kiinni ja kohotin nyrkkini.
”Minä sanoin, pidä turpasi kiinni.” Minä ärähdin ja iskin nyrkkini hänen kasvoihinsa. Zed vajosi lattialle ja oli hiljaa. Ei hän kuollut ollut. Pökerryksissä vain, mikä sopi, sillä en enää halunnut kuunnella hänen ääntään, enkä hänen ilkeitä sanojaan.
Vilkaisin vielä nopeasti häntä ja näin, miten verinoro valui hänen nenästään ja haljenneesta huulestaan. Hän oli totisesti ansainnut saamansa iskun. Niin paljon pahaa hän oli tehnyt ja niin paljon hän oli tuottanut tuskaa ja kärsimystä meille kaikille.
Minä nousin ja astelin kauemmaksi Zedistä, sillä en halunnut koskea häneen yhtään enempää kuin oli pakko. Vasta silloin näin Christianin, joka seisoi ääneti paikallaan ja tuijotti minua, kasvoillaan pelonsekaista kunnioitusta.



”Christian kiltti, voisitko käydä hakemassa Kiaranin ja Timothyn. Tänne on paras saada seuraksi joku, tai saatan tehdä jotakin peruuttamatonta.” Minä pyysin ja yritin rauhoittaa itseäni. Minä en halunnut tappaa, vaikka pieni ääni sisälläni väittikin, että se oli oikeutettua. Ehkä niin, mutta minä en ollut murhaaja, enkä aikonut vajota sille tasolle, niin paljon kuin mieleni tekikin.
”Hyvä on.” Christian sanoi hiljaa ja alkoi astella kohti ovea.
”Ai niin ja käy sen jälkeen hakemassa Eliel, hänen täytyy saada tietää asiasta myös.” Minä sanoin ja vasta silloin tunsin kuumien kyynelten vierivän hiljalleen poskilleni. Se iski tajuntaani ja lujaa, kuin myös tieto, että minusta tulisi perheen pää, tuki ja turva.
Minä oli ylpeä isästäni, ylpeä siitä, että hän päätti taistella perheensä puolesta, vaikkei hänestä mitään vastusta ollutkaan ollut Zedille. Se, jos mikä oli rakkautta ja kertoi minulle, että isäni oli kunniallinen mies ja aito Storm ja Burrough.
Tietenkin minä toivoin, että isä olisi selvinnyt hengissä, mutta ehkä kuitenkin oli parempi näin. Nyt hänen ei tarvinnut enää kärsiä, vaikka tietenkin minä toivoin, että hänellä olisi vielä ollut monta hyvää vuotta edessään.
Meillä olisi vielä monta raskasta päivää edessämme ja isäkin pitäisi saattaa viimeiselle matkalleen. Minun olisi se hoidettava, sillä äidin piti saada aikaa käsitellä tapahtunutta, surra rauhassa menetystään.
Minä en voinut istua, joten astelin levottomana edestakaisin ja samalla pidin silmällä Zediä, joka makasi yhä tajuttomana alallaan. Juuri ennen kuin Christian palasi takaisin Kiaran, Timothy ja Eliel mukanaan, Zed alkoi osoittaa virkoamisen merkkejä.



”Hyvä jumala.” Kiaran sanoi astuessaan sisälle ja nähdessään, mitä oli tapahtunut. Näin surun hänen kasvoillaan, sillä isä oli ollut hänellekin hyvin läheinen, vaikka olikin vain velipuoli.
Hitaasti hän asteli isäni luo ja laskeutui polvilleen hänen viereensä. Näin kyyneleitä hänen silmissään, sillä tämä oli valtava isku hänellekin.



”Hyvästi pikkuveli, nyt sinuun ei satu enää.” Kiaran sanoi hiljaisella ja murtuneella äänellä.

*****

No niin ja näin päättyi tämä osa.

Loppuun vielä vähän mukavampia kuvia teille rakkaat lukijani.


Koko lössi. Stormit, Burroughit ja Donnerit

Sitten vähän Elielin elämää:





Eliel ja Rosemary Peyton


Eliel silittelemässä Rosemaryn massua
Elielillä ja Rosemaryllä on nyt kolme tyttöä, joista kaksi on kaksoset (nuorimmat, jotka siis on juustokakun avulla saatu) Neljäs lapsi heille on vielä tulossa.




Eliel taitaa tässä olla vanhimman tyttärensä kanssa (nukkekotimökki muuten Feenwaldista, jos joku välttämättä haluaa tietää)



Tässä muuten Rosemary toisen kaksostytön kanssa. Tytöstä tuli aikas nätti, ehkä vähän eksoottisenkin näköinen. Tuskin maltan odottaa, että minkä näköiseksi hän kasvaa tuosta vielä. :)

No niin tässäpä oli tämäkin.
Ilahdutattehan minua kommenteillanne. :)

tiistai, 8. toukokuu 2012

Osa 17 A Tummia pilviä horisontissa

No niin tässä tulee pitkästä aikaa uusi osa, joskin tämä on tällä kertaa kaksiosainen ja toinen osa tulee jahka saan jossain välissä aikaa taas väkerrellä simsin parissa. Töitä on näet tullut enemmän, joten aika on nyt koko loppukevään, kesän ja alkusyksyn kortilla.
Pahoittelut, että kuviakin on niin vähän.

****

Vieraita ja syntymä

 

Eleonoran näkökulma:

Vuodet vierivät ja Eliel, sekä vanhimmat lapsemme hoitivat kesäisin pientä maapalstaamme yhdessä Kiaranin ja tämän lasten ja lastenlasten kanssa.
Näin Ewanista, että hän halusi kovasti olla hyödyksi, muttei voinut, sillä vuosien mittaan näkö heikentyi entisestään ainoasta toimivasta silmästä. Vaikka asia selvästi painoi hänen mieltään, yritti hän peittää asian minulta ja olen melko varma, että hän jätti kertomatta paljon muutakin, kun ei halunnut olla vaivaksi minulle.
Sellainen Ewan on, vaatimaton ja kiltti. Tavallaan minä ymmärsin häntä, kun hän jo nyt oli muiden armoilla, kiitos niiden sikojen, jotka häntä niin kovin kohtelivat hänen vankeusaikanaan.
Vaikka hän ei enää paljoa puhunutkaan siitä, mitä oli kokenut, tuli se joka yö hänen uniinsa ja hän heräsi painajaisiinsa, herättäen minutkin. Hän oli kovasti pahoillaan siitä, vaikka sanoinkin ettei se haitannut. Eihän hän asialle voinut mitään, sillä harvoinpa moisesta kohtelusta selviää ilman syviä henkisiä haavoja, jotka eivät koskaan tulisi parantumaan.
Olisin niin halunnut auttaa häntä, mutten tiennyt miten muuten kuin olemalla hänen rinnallaan ja antamalla hänelle mahdollisimman paljon rakkautta ja läheisyyttä. Olisin halunnut näyttää rakkauteni myös toisin ja hänkin halusi sitä, mutta muistot karmeista tapahtumista eivät hälvenneet ja tuo kaunis asia väliltämme oli raa'asti viety, tuhottu ikuisiksi ajoiksi.
Me keskustelimme tästäkin monet kerrat, kun lapset ja lapsenlapset eivät olleet kuulolla, sillä tämä oli niitä asioita, joista hän ei halunnut puhua muiden kuin minun kanssani.
Niistä hirveistä painajaisista, joita hän näki ja joihin hän joka yö heräsi, kertoivat minulle karua kieltään. Kertoivat millaisia kauhuja hän oli joutunut kohtaamaan, millaisia raakuuksia Zed kumppaneineen oli hänelle tehneet. Sen kuuleminen teki niin pahaa ja minä tunsin itseni toivottomaksi, kun en tiennyt miten auttaa häntä. Jos olisin voinut, olisin halunnut pyyhkiä kaiken sen pahan pois hänen mielestään, että hän olisi voinut elää normaalia elämää.

Lapsistaan ja lapsenlapsistamme hän sai voimaa jatkaa ja kenties siitä, etten minä koskaan poistunut hänen rinnallaan, vaan olin aina valmis kuuntelemaan häntä, valmis tukemaan ja olemaan hänen lähellään, kun hänellä oli vaikeinta.
Koska hän oli auttanut minut tuolloin pakoon, niin etten joutunut kokemaan samaa helvettiä kuin hän, koin velvollisuudekseni olla hänen tukenaan, niin kuin hän oli minulle. Minä kaipaan yhä sitä aikaa, joka meillä oli, ennen kuin kaikki muuttui. Ennen kuin hän joutui noiden hirviömäisten miesten kidutettavaksi.

Elämämme sujui niin hyvin, kuin se suinkin oli mahdollista ja koska sää oli muuttunut, ruokaakin oli enemmän tarjolla ja saatoimme itsekin kasvattaa omalla pihalla yrttejä ja joitain sellaisia hedelmiä, marjoja ja vihanneksia, joita ei viitsinyt pidemmällä kasvattaa. Heinääkin oli nyt saatavilla, joten saatoimme kesyttää lisää hevosia käyttöömme ja hyötyä niistä olikin, saatoimme kuljettaa isompia taakkoja ja liikkua isommalla alueella.
Oli meillä toki autojakin, mutta koska niitä ei ollut voinut käyttää, olivat ne päässeet todella huonoon kuntoon, puhumattakaan siitä, ettei polttoainettakaan ollut juurikaan saatavilla.
Saimme tietää Zedistä ja siitä, että tällä oli perhe ja toivoimme, että jos edes tämä estäisi häntä toteuttamasta sitä, minkä oli vuosia aiemmin aloittanut. Vaikka epäilin, tokko hän perheelleenkään yhtään ystävällisempi olisi kuin muillekaan. Toivoin silti, ettei hänen perheensä tarvitsisi kärsiä miehen oikuista yhtään sen enempää kuin meidän muidenkaan.
Vaikka tietenkin pieni pelko oli yhä taka-alalla, me tuudittauduimme turvallisuuden tunteeseen, toivoen parempaa tulevaisuutta. Sitä ei kuitenkaan tullut, sillä eräänä syysyönä havahduimme koputukseen ovella.
”Kukahan siellä mahtaa olla tähän aikaan?” Ewan viittoi minulle.
”En tiedä, mutta käyn katsomassa.” Vastasin.
”Ole varovainen.” Ewan viittoi ja näin huolestuneisuuden hänen kasvoistaan.
”Olen.” Vastasin ja suutelin häntä otsalle, ennen kuin nousin.
Aamutakkiin kietoutuneena tassuttelin vähin äänin tuvan puolelle ja edelleen ulko-ovelle. Pysähdyin hetkeksi paikalle ja kuuntelin. Oli hiljaista, vain Eliotin tekemä kello tikitti seinällä hiljaa.
”Olkaa niin kiltti ja päästäkää meidän sisälle.” Kuului äkkiä epätoivoinen ja surkea ääni ulkopuolelta ja oveen koputettiin uudelleen.
Varovaisesti avasin oven ja näin naisen, jolla oli itkuiset kasvot. Mukanaan hänellä oli teini-ikään ehtinyt poika, pari kouluikäistä lasta ja sylissään tuskin kahta vuotta vanhempi poika.



En ollut koskaan aiemmin tavannut naista, en ainakaan muistanut, että olisin torillakaan häneen törmännyt.
”Tulkaa sisään.” Sanoi ja laskin nuo tulijat sisälle.
”Kiitos.” Nainen henkäisi kiitollisena ja astui sisälle lapset mukanaan.



”Saanko tiedustella, mitä varten te tähän aikaan yöstä olette liikkeellä?” Kysyin varovaisesti sytytettyäni kynttilän ja haettuani hieman syötävää vierailleni.
”Hän on tullut hulluksi, oli pakko lähteä. Hän uhkasi tappaa meidät kaikki.” Nainen sanoi ja näin kyyneleen vierähtävän hänen poskelleen. Vasta nyt näin, että hänen kasvoissa, kaulassa ja siinä osassa käsiä, mikä hihoista näkyi oli mustelmilla ja naarmuilla. ”Voitteko mitenkään auttaa?” Hän pyysi.



”Tietenkin.” Sanoin ja katselin naista ystävällisesti. ”Syökäähän nyt, niin näytän teille missä te voitte nukkua.” Jatkoin ja samassa Ewan ontui tuvan puolelle.
”Onko kaikki kunnossa?” Ewan viittoi kysyvään sävyyn ja istahti vakiopaikalleen.
”Kaikki on kunnossa.” Vastasin ja selitin nopeasti tilanteen. ”He jäävät yöksi.” Sanoin lopuksi, sillä ei minulla ollut sydäntä häätää noita ihmisiä takaisin uloskaan, kun ei voinut tietää, missä naisen aviomies lymyili.
”Hyvä on.” Ewan viittoi.
”Miksi hän ei puhu?” Teini-ikäinen poika kysyi varovaisesti ja näytti siltä kuin olisi odottanut lyöntiä tai läimäystä.
”Hän ei pysty.” Vastasin ja näin miten muiston tuoma mielipaha kävi tummana varjona Ewanin kasvoilla.
Poika katsoi meitä kumpaakin hiljaisena ja olen varma, että hän näki saman kuin minäkin. Saman varjon ja pahanolon häivähdyksen.
”Miksi?” Poika aloitti.
”Olen pahoillani, mutta juuri nyt ei ole paras hetki puhua asiasta.” Sanoin ystävällisesti ja kehotin istuutumaan pirttipöydän ääreen, jonne olin nostellut leipää, voita ja maitoa.
”Hyvä on.” Poika vastasi vaisuna ja näytti siltä kuin pelkäisi saavansa osakseen lyönnin. Millaista elämää tämä olikaan joutunut kokemaan, minä mietin, sillä jo naisen mustelmat olivat paljastaneet minulle enemmän, kuin mitä hän kenties olisikaan halunnut minun saavan tietää.



En halunnut painostaa heitä millään lailla, joten kun he söivät, menin herättämään poikani avukseni. Ewan olisi varmasti halunnut tulla avuksi, mutta oli sanomattakin selvää, ettei siitä olisi tullut mitään.



”Eliot.” Sanoin hiljaa ja herätin hänet, varoen herättämästä hänen vaimoaan.
”Mmh, mitä nyt?” Eliot kysyi unisena ja nousi silmiään hieroen istumaan.
Kerroin lyhyesti tilanteen ja hän lupasi tulla avukseni. Niin hän sitten puki ylleen vähin äänin ja tuli tuvan puolelle. Hän aikoi selvästi sanoa jotain, kun pysähtyi paikalleen ja jäi tuijottamaan pientä perhettä, joka näytti resuiselta.
”Mitä nyt Eliot?” Kysyin ja katsoin huolestuneena poikaani.
”Minä tunnen tuon pojan.” Eliot sanoi ja jatkoi. ”Hän on Zedin poika.”
”Zedin.” Sanoin epäuskoisena ja tunsin pelon hiipivän sisikuntaani.
”Niin. Tuo oli hänen kanssaan muutamia vuosia sitten varkaissa meidän peltotilkullamme.” Eliot sanoi ja näin, miten pojan kasvot kalpenivat pelosta.
”Älä silti tuomitse häntä isänsä teoista.” Pyysin, sillä en halunnut säikyttää poikaparkaa tiehensä, kun hän selvästi oli kokenut pahoja asioita paikassa, jota hänen olisi pitänyt voida sanoa kodikseen.
”En. Minä vain pelkään, että Zed tulee heidän perässään tänne.” Eliot sanoi ääneen sen, mitä me muutkin pelkäsimme.
Vilkaisin Ewania ja näin miten lujaa hän puristi istuimensa käsinojia. Hän pelkäsi ja kaikki ne ikävät muistot olivat nousseet hänen mieleensä. Astelin hänen luokseen ja kyykistyin tuolin viereen, nostaen samalla käteni hänen kädelleen.

”Ewan, oletko kunnossa?” Kysyin hiljaa ja hän nyökkäsi, vaikka saatoin nähdä pelon hänen kasvoistaan. Tiesin, ettei se pelko katoaisi koskaan. Hän kärsi yhä, vaikka tapahtuneesta olikin jo vuosia. Mutta minä tiesin, etteivät nuo tapahtumat ikinä pyyhkiytyisi hänen mielestään. Eivät koskaan.
Kirosin mielessäni Zedin alimpaan helvettiin ja toivoin, että tämä joutuisi ennen kuolemaansa kokemaan yhtä helvetillisiä tuskia ja kärsimyksiä, kuin mitä Ewan oli hänen käsissään joutunut kokemaan.
”Olen kunnossa.” Ewan viittoi käsien värähtäessä hieman. Näin kuitenkin, että hän oli yhä hermostunut.
”Kaikki järjestyy kyllä.” Sanoin ja painoin hellän suudelman hänen otsalleen.
”Miksi hän noin hermostui?” Poika kysyi.
”Ei nyt Christian.” Nainen sanoi ja katsoi paheksuvasti poikaansa, joka näytti nolostuvan.
”Ei se mitään.” Sanoin. ”Kerron ehkä paremmalla ajalla.” Jatkoin viimein.
”Anteeksi.” Christian mutisi hiljaa ja tuijotteli rikkinäisten kenkiensä kärkiä.
”Ei se mitään.” Toistin ystävällisesti, sillä näin pojankin saaneen kovaa kohtelua isältään. Hän yritti peittää sitä kiskomalla etuhiuksensa kasvojensa eteen, mutta näin toisen silmän olevan mustan ja naamassakin oli ruma haava. ”Eliot näyttää teille, missä te voitte nukkua. Mutta sitä ennen voisin katsoa tuota haavaa, se näyttää aika ikävältä.” Jatkoin ja Eliot nyökkäsi.
”Ei tämä mitään ole.” Christian mutisi ja käänsi kasvonsa poispäin. Näin hänen alahuulensa värähtävän ja hartioiden laskeutuvan alas.
”Ei lapsen kuulu pelätä isäänsä.” Ewan viittoi ja näin hänen olemuksestaan, että hän oli surullinen pojan puolesta ja raivoissaan Zedille, sen vuoksi mitä tämä oli tehnyt. Ei riittänyt että hän satutti tuntemattomia, kun omaa perhettäänkin piti pitää pelossa ja kohdella huonosti.
”Olen samaa mieltä kultaseni.” Sanoin ja käännyin pojan puoleen. ”Voin katsoa mitä tuon haavan hyväksi voi tehdä ja luulen, ettei siitä ehkä kovin isoa arpea jää. Voin myös laittaa hauteen, joka nopeuttaa silmäsi paranemista.” Lupasin.



”Voitko.” Christian kysyi hämmentyneenä, sillä ei ollut tottunut näin ystävälliseen kohteluun. Yleensä hän lapsikatraan vanhimpana yritti auttaa äitiään ja estää isää hutkimasta sisaruksia viinapäissään tai selvin päin. Ei sillä ollut vaikutusta oliko isä juonut vai ei, sillä hän purki pahan olonsa muihin siitä huolimatta.
”Voin.” Sanoin. ”Tulehan tänne sitten.” Pyysin ystävällisesti ja kehotin häntä istumaan.
”Kiitos.” Christian sanoi hiljaa ja totteli. Näin miten kireältä ja säikyltä hän näytti. Poika parka, hän ansaitsisi paremman elämän, ajattelin surullisena.
Hiljaisuuden vallitessa, minä putsasin hänen haavansa ja kuten olin arvellutkin, ei se loppujen lopuksi niin pahalta näyttänytkään, eikä siitä kovin isoa arpea jäisi jäljelle. Näin miten helpottuneelta poika näytti, kun laitoin hauteen hänen mustaan silmäänsä ja arvelin, ettei se voinut kovin vanha olla, kuten ei myöskään haava.
Näin, ettei poika ollut kovinkaan halukas puhumaan, joten annoin asian olla.
”Liittyykö minun isäni jotenkin sinun mieheesi?” Christian kysyi äkisti ja katsoi minua totisena.
”Valitettavasti.” Vastasin viimein pitkällisen harkinnan jälkeen.
”Isän takiako hän ei voi enää puhua?” Christian kysyi ja näin miten hänen silmänsä tummuivat surusta.
”Kyllä.” Sanoin lyhyesti ja yritin olla näyttämättä tunteitani, sillä nuo muistot tuolta ajalta olivat liian tuskallisia jopa minulle.
”Minä olen aina tiennyt, että isä on paha.” Christian sanoi hiljaisella tukahtuneella äänellä ja näin miten hänen hartiansa painuivat alas. Hänen koko olemuksensa kertoi minulle enemmän, kuin mitä hän olisi halunnut kertoa minulle.
”Niin.” Minä sanoin. ”Mutta en minä sinua, äitiäsi tai sisaruksiasi siitä syytä. Te ette ole tehneet mitään väärin.” Lisäsin lempeästi ja katsoin ystävällisesti tuota poikaa, joka selvästi tunsi syyllisyyttä isänsä teoista.
”Mutta, minä haluan hyvittää sen mitä isä on tehnyt.” Christian sanoi hiljaa.
”Voi poikakulta. Ei sinun tarvitse hyvittää mitään. Meidän talomme, on nyt jonkin aikaa sinunkin kotisi ja voit tulla milloin vain juttelemaan minun, Eliotin tai Ewanin kanssa.” Sanoin ja katsoin lämpimästi hymyillen poikaa. ”Ja nyt sinun on mentävä nukkumaan, olet kokenut tälle päivälle ihan tarpeeksi.” Lisäsin ja autoin pojan pystyyn.



”Kiitos.” Christian sanoi vilpittömällä äänellä ja haukotteli.
Minä ohjasin pojan huoneeseen, jonne oli laitettu pedit hänen äidilleen kahdelle veljelleen ja sisarelleen.
”Hyvää yötä.” Sanoin hiljaa. ”Jos te tarvitsette jotain, niin me olemme lähellä.” Lisäsin, sillä arvelin, etteivät he välttämättä kovin levollisesti nukkuneet, kun olivat tottuneet siihen, että tuo ihmishirviö keksi tehdä mitä vain, milloin vain.
Olin oikeassa, enkä ehtinyt edes kunnolla nukahtaakaan, kun heräsin huutoon. Nousin ylös ja kiirehdin katsomaan, että vieraillamme oli kaikki hyvin.
Christian oli herännyt painajaiseensa ja istui huohottaen vuoteellaan, jonka reunalla istui myös hänen äitinsä.

”Mene vain takaisin nukkumaan, minä hoidan tämän.” Sanoin ja hätistin naisen takaisin nukkumaan. ”Christian.” Minä sanoin, puhuen lempeällä, rauhoittavalla äänellä, jolla minä juttelin myös Ewanille, kun tämä heräsi kauheisiin painajaisiinsa.
”Hän on täällä.” Poika sopersi ja heijasi itseään edestakaisin.
”Kaikki on hyvin, hän ei tule tänne.” Minä sanoin hiljaa ja rauhallisesti. Vedin tärisevän pojan itseäni vasten ja silitin hänen selkäänsä. Kesti pitkän tosin, ennen kuin hän viimein alkoi rauhoittua ja rentoutua. ”No niin, käyhän takaisin pitkäksesi.” Jatkoin yhä rauhoittaen häntä ja painoin hänet lempeästi takaisin makuulle.
”Hän ei tule tänne?” Christian kysyi hiljaa ja näin kyyneliä hänen silmissään.
”Ei tule.” Minä sanoin, puhuen yhä rauhoittavaan sävyyn. ”Nuku vain.” Jatkoin ja asettelin peiton paremmin hänen päälleen. Jäin vielä pitkäksi aikaa hänen vierelleen istumaan senkin jälkeen, kun hän oli nukahtanut, sillä halusin hänen tietävän, ettei mitään pelättävää ollut.



”Kiitos.” Nainen sanoi hiljaa, ettei herättäisi muita lapsia, jotka olivat nukahtaneet paljon nopeammin kuin Christian. ”Sinä olet hyvä lasten kanssa. Itselläni kestää joskus kauankin, ennen kuin saan hänet rauhoittumaan, jos edes pääsen hänen luokseen. Mieheni katsos.” Hän lisäsi.
”Eihän tämä mitään ollut, rouva Donner.” Vastasin ja vilkaisin nopeasti Christiania, joka nyt näytti nukkuvan levollisesti. ”Minun on ollut vain pakko oppia ja mukautua, kun mieheni ei myöskään nuku levollisesti. Hänellä on toisinaan pahojakin painajaisia, joihin hän herää ja herättää minutkin.” Jatkoin ja hymyilin surumielisesti.
”Olen kovin pahoillani.” Rouva Donner sanoi hiljaa ja painoi katseensa alas. ”Sanokaa vain Cindyksi.” Hän jatkoi hiljaa.



”Älä ole. Eihän tämä sinun syysi ole.” Minä sanoin ja näin miten onnettomalta nainen näytti. Miten paljon hänkin oli kärsinyt. ”En vain ymmärrä kuinka sinä ja Zed olette päätyneet yhteen.” Lisäsin puhuen ehkä enemmän itselleni, kuin rouvalle.
”No aluksi hän oli oikein mukava ja osasi vedellä juuri oikeista naruista. Vasta myöhemmin sain tietää millainen hirviö hän oikeasti on.” Cindy kertoi hiljaa. ”Lasten vuoksi minä yritin kestää ja ehkä minä salaa elättelin toivetta, että miehessäni olisi edes jotain hyvää. Mutta vasta vähän aikaa sitten minunkin mittani tuli täyteen, sillä hän uhkasi tappaa lapsemme ja minut, enkä minä voinut antaa sen tapahtua.” Hän jatkoi kyyneleiden valuessa poskilleen.
”Ethän voinut tietää. Se mies osaa peitellä pimeän puolensa halutessaan.” Minä sanoin ja astelin Cindyn luokse ja istuuduin hänen viereensä. ”Hän on satuttanut jo monia ja tulee varmasti satuttamaan vielä monia. Mutta nyt me keskitymme sinuun ja perheeseesi. Käy nukkumaan, sillä näytät itsekin hyvin uupuneelta.” Minä jatkoin ja katsoin Cindyä lämpimästi.
”Kiitos. Te olette niin ystävällinen.” Cindy sanoi, surumielisen hymyn valaistessa hänen kasvonsa. ”Siitä on pitkä aika, kun kukaan on ollut minulle ystävällinen.” Hän lisäsi.
”No sinä olet ansainnut ystävällisyyttä, kaiken kokemasi jälkeen.” Minä sanoin ja vastasin hymyyn.
”Hyvää yötä.” Cindy sanoi ja kävi pitkäkseen vuoteelle.
”Hyvää yötä.” Minä vastasin ja nousin. Ennen lähtöäni vilkaisin vielä Christiania ja muita lapsia ja ilokseni näin kaikkien nukkuvan tyytyväisenä. Jopa pienin tuhisi tyytyväisensä Johannan vanhassa kehdossa.
Minä lähdin niin hiljaa kuin kykenin, etten häiritsisi nukkujia ja palasin takaisin makuuhuoneeseen, jossa Ewan minua odotti. Hän ei oikein osannut nukahtaa, jollen minä ollut hänen vieressään. Kai sekin johtui siitä, mitä hän oli joutunut kokemaan, ollessaan niiden hirviöiden vankina.
”Miten meni?” Ewan viittoi.
”Hyvin.” Minä vastasin. ”Se poika, Christian näki painajaista. Poikaparka.” Jatkoin ja asetuin mukavasti vällyjen väliin.
”Meidän on keskusteltava asiasta mahdollisimman pian.” Ewan viittoi. ”Tiedät kyllä, etten puhu siitä mielelläni, mutta heidän on saatava tietää.” Hän jatkoi ja kuulin hänen hengähtävän syvään.
”Hyvä on kulta. Huomenna sitten, nyt nukutaan.” Minä sanoin ja haukottelin. Ilta ja yö olivat olleet tapahtumarikkaita ja minä halusin nukkua ne muutamat tunnit, ennen auringonnousua.
”Hyvää yötä rakas.” Ewan viittoi ja veti minut lähelleen.
Loppu yö sujui rauhallisesti, eikä kukaan heräillyt painajaisiinsa. Ei edes Ewan, vaikka hänelle arkoja asioita olikin käsitelty.
Minä nousin jo varhain aamiaista tekemään, Ewanin tullessa seurakseni. Hän tiesi, ettei voinut auttaa, vaikka olisikin halunnut, mutta halusi edes tehdä jotain. Hän siis istuutui omalle paikalleen odottamaan.
Olin saanut jo aamiaisen valmiiksi, kun muut saapuivat pöytään, myös Cindy perheineen. Kuin yhteisestä sopimuksesta, aamiaisella ei puhuttu mitään öisestä tapahtumasta tai muistakaan siihen liittyvistä asioista. Minä tiesin, että asiasta olisi keskusteltava ennemmin tai myöhemmin, jahka tulisi sopiva tilaisuus.
Koko aamun minulla oli kädet töitä täynnä, sillä nyt oli useampi suu ruokittavana ja Cindy, sekä Enid tulivat avukseni.



Ilokseni totesin lastenlasteni, sekä Cindyn lasten tulevan hyvin toimeen keskenään. He lähtisivät koko porukka aamiaisen jälkeen kyläkoululle muutamaksi tunniksi, sillä halusin heidän oppivan muitakin asioita, kuin vain kotitöiden tekemistä.
Eliot lupasi saattaa lapsikatraan koululle ja katsoa, ettei Zed yrittäisi vahingoittaa yhtäkään lasta, oli se oma tai ei.
Menisiväthän vanhimmatkin lapset Christian ja Johannakin sinne, mutta jotenkin epäilin, ettei Christian ainakaan vielä pystyisi vastustamaan hirviömäistä isäänsä. Zed oli polkenut poikansa itsetunnon todella alas.
No Eliot saisi neuvoa pojalle muutaman keinon, jolla pärjätä mahdollisessa tappelussa, niin olisipahan ainakin tasaväkinen isänsä kanssa, mikäli se kiero paholainen ei turvautuisi kättä pidempään.
Lasten mentyä tupaan laskeutui hiljaisuus. Keskustelin pitkään Cindyn kanssa, nyt kun ylimääräisiä korvia ei ollut paikalla ja aihekin vakava. Olin kuitenkin varovainen, siinä mitä sanoin, sillä tiesin tunteiden olevan kovin pinnassa ja arvelin että Cindy vielä jollain tasolla välitti miehestään.
Eliot saapui paikalle muutaman tunnin kuluttua, keskeyttäen keskustelumme.
”Ai hei äiti.” Hän huikkasi minulle, astuttuaan sisälle tupaan. ”Kävin tullessani Stormeilla ja kerroin Keithille tapahtuneesta. Varoitin myös häntä siitä, että Zed on liikkeellä. Lisäksi kävin veljeni luona varoittamassa häntäkin.” Hän jatkoi.
”Hyvä.” Sanoin tyytyväisenä. Oli hyvä, että muutkin tiesivät varautua, jos se ihmishirviö päättäisi hyökätä. Tiesin jo ennestäänkin, ettei se mies välittänyt kenestäkään tai mistään muusta kuin itsestään.
Näin sivusilmällä, miten Cindyn mieliala laski. Hän ymmärsi varmasti puheistamme, kuinka vaarallisena me pidimme hänen miestään.
”Cindy.” Minä sanoin ja käännyin hänen puoleensa. ”Tiedät oikein hyvin, mikä Zed on ja mihin kykenevä. Jos hänen käy huonosti, niin se on yksinomaan hänen omaa syytään. Hän on itse itsensä tähän ajanut teoillaan, joita ei voi mitenkään puolustella. Tämä ei ole sinun syytäsi, vaikka toki minä ymmärrän, että sinä vielä jollain tasolla välität miehestäsi, vaikkei hän sitä olekaan ansainnut.” Minä jatkoin puhuen mahdollisimman rauhallisesti ja ystävällisesti, vaikka minun tekikin mieleni sanoa muutama valittu sana Zedistä.
”Minä ymmärrän kyllä.” Cindy sanoi. ”Mutta miten minä selitän asian lapsille? Vaikka he pelkäävätkin Zediä, on hän silti heidän isänsä.” Hän lisäsi surkeana.
”Älä sinä siitä huoli. Me keskustelemme asiasta, kunhan lapsesi tulevat koulusta.” Minä sanoin ja vilkaisin Ewania, joka nyökkäsi. ”Saatte sitten tietää, miten Zed liittyy minun mieheeni.” Minä jatkoin ja kerroin, että oma perheemme tiesi jo tämän synkän salaisuuden, jonka hekin veisivät hautaan, sillä me olimme vannottaneet heitä pitämään suunsa kiinni. Me emme halunneet ihan kenen tahansa tietävän tästä ja lisäksi asia oli Ewanille kovin arkaluontoinen, tiettyjen seikkojen tähden.
”Hyvä on.” Cindy sanoi. ”Olen hyvin pahoillani siitä, mitä ikinä mieheni onkaan tehnyt. Anteeksi.” Hän lisäsi hiljaa.
”Älä ole. Ethän olisi voinut mitenkään estää häntä.” Minä sanoin ja hymyilin surumielisesti. ”En usko, että olit vielä edes tavannutkaan Zediä, kun hän... kun se kaikki paha tapahtui Ewanille.” Minä jatkoin katkonaisesti, sillä vanhat muistot nousivat voimakkaina mieleeni.
Me emme jatkaneet enempää keskustelua aiheesta, vaan rupattelimme kaikesta muusta. Kesken kaiken, tiskaamassa ollut Enid parahti tuskasta ja minä tiesin, että synnytys oli alkanut.
Autoimme Enidin makuuhuoneeseen vuoteelle ja minä hätistin Eliotin hakemaan vettä ja puhtaita kankaita pienokaista varten. Halusin näet saada hänet hetkeksi pois tieltäni.
”Voinko auttaa?” Cindy kysyi. ”Olen nimittäin toiminut kätilönä joitain kertoja, joskin hyvin pienellä palkalla.” Hän jatkoi.
”Hyvä on.” Minä sanoin ja kerroin, mitä hän voisi tehdä.
Eliot toi kankaat ja kuuman veden, jolloin minä annoin hänelle uuden tehtävän. Saisi mennä hakemaan lapset, koskapa koulu päättyisi parin tunnin kuluttua ja sinne oli vähintäänkin puolentoista tunnin matka täältä. Lisäksi halusin, että pojallani olisi muuta ajateltavaa.
Ewan, joka ei voinut olla avuksi, tyytyi istumaan tuvan puolella ja odottamaan.
Tiesin, että synnytyksissä saattoi joskus kestää, mutta ehkä Enidin tapauksessa ei niin kauaa, kun hän ei ensimmäistä kertaa ollut synnyttämässä ja aiemmat olivat sujuneet oikein hyvin.
”No niin, rauhallisesti sitten.” Puhuin rauhoittavaan sävyyn ja ohjeistin Enidiä, samalla kun sanoin Cindylle, mitä tämä saattoi tehdä milloinkin.
En huomioinut ajan kulumista, sillä keskityin Enidin synnytykseen niin. Kuulin, kuinka Eliot ja lapset saapuivat tuvan puolella ja toivoin, että Eliot älyäisi pitää lapset pois tieltäni. En kaivannut yleisöä, enkä uskonut että Enidkään olisi halunnut ylimääräisiä katselijoita synnytykseensä.



”Ei mene enää kauempaa. Vielä vähän aikaa ja se on ohi.” Sanoin ja Enid ponnisti. Joitain minuutteja myöhemmin huoneessa kaikui pienen lapsen itku. Puhdistin pienokaisen ja käärin sen puhtaaseen kankaaseen ja ojensin Enidille. ”Se on tyttö.”



”Oi, se on täydellinen.” Enid sanoi ja huokaisi onnellisena. ”Nimeän hänet Jamieksi.” Hän jatkoi ja hellitteli pienokaista sylissään.

****

Muutama extrakuva iloksenne


Christian Donner


Vaihteeksi taasen kuvaa Eliotista. :)


Ewanistakin piti räpsäistä kuva.


Cindy Donner ja sylissä pikkuinen Craig Donner.

maanantai, 13. helmikuu 2012

Osa 16. Elämän pilkahduksia ja onnenhitusia

No niin, tässä tuleepi pitkästä aikaa tuore osa luettavaksenne, joten olkaapa hyvät. Tämä osa on tosin vähän rauhallisempi mukavampi kuin edelliset osat. Mutta katsotaan nyt, että mitä tästä vielä saadaan aikaiseksi.
Linkkasin tähän pari biisiä, jotka mielestäni sopivat tähän pätkään mainiosti. Ehkä tuo Who wants to live forever sopinee paremmin, mutta mielestäni myös tuo toinen, ainakin pikkuisen, koska Stormit ja Burroughsit näyttävät, etteivät anna periksi, vaikka mitä tulisi vastaan.

 

Who Wants to live forever

We Are The Champions

 
Ewanin näkökulma:


Arthur ja Kiaran jäivät joksikin aikaa luoksemme. Arthur kai halusi varmistaa, ettei Zed varmasti enää palaisi takaisin ja tuntuikin siltä, että mies olisi kadonnut kuin tuhka tuuleen. En silti voinut rauhoittaa mieltäni, sillä tiesin hänen palaavan vielä joskus, sillä hän haluaisi saattaa loppuun sen minkä oli aloittanutkin.

Arthur mitä ilmeisimmin ajatteli samaa kuin minäkin, sillä usein tapasin hänet kasvot vakavina ja ajatuksiinsa vaipuneena. Hän kuten minäkin, uskoi Zedin palaavan takaisin, mutta milloin sitä me emme voineet mitenkään aavistaa.
Emme hetkeäkään uskoneet, että Zed olisi kuollut kylmään, sillä hän oli kyllä sen verran älykäs, että löytäisi itselleen kyllä suojan jostain. Vanhaan tukikohtaansa hän tuskin enää palaisi, sillä Arthurin alaiset tutkisivat paikan niin huolellisesti, ettei rottakaan voisi päästä heiltä huomaamatta livahtamaan.

Itse en lähtisi mukaan, eikä minusta totta puhuen mihinkään ollutkaan, sillä saamani haava pääsi huolellisesta hoitamisesta huolimatta tulehtumaan ja minä vietin melkein toista viikkoa kuumehorteessa. Koko tämän ajan Eleonora hoivasi minua ja katsoi, että minulla oli kaikki hyvin, vaikka pyysinkin häntä lepäämään välillä.

Vaikka kaikki näennäisesti tuntuikin olevan nyt kunnossa, en silti osannut rauhoittua ja sydämeni oli pakahtua, kun ajattelin mitä kamaluuksia se mies voisi perheelleni tehdä. Niinpä päätin, että jos Zed nähtäisiin lähialueilla, lähettäisin perheeni turvaan ja jäisin yksin häntä odottamaan. Tämä oli minun ja hänen välinen asia, enkä halunnut sotkea perhettäni asiaan enempää, kuin mitä se nyt jo oli sotkeutunut.

Suurin pelkoni sillä hetkellä oli, etten saisikaan perhettäni turvaan, että joutuisin katsomaan, kun se ihmishirviö teurastaisi perheeni ja jättäisi minut viimeisenä kitumaan. Sitä en halunnut ja kaikessa hiljaisuudessa aloin valmistautumaan tulevaan, enkä uskaltautunut tuudittautua turvallisuuden tunteeseen, kun tiesin miten helposti se tapasi särkyä.

Sää tuntui pysyvän kylmänä ja lunta tuprutti tämän tästä niin paljon, ettemme meinanneet päästä ulos tuvastamme. Tuntui kuin jo ennestäänkin viileä ilmasto olisi kylmennyt entisestään, eikä talvelle tuntunut näkyvän loppua.

Elämämme oli jo ennestäänkin ollut kovaa, mutta nyt se tuntui kovenevan entisestään. Ruokavarat olivat vähentyneet, eikä metsästyskään aina tuonut apua asiaan, sillä eläimet tuntuivat lähteneen kylmää ilmaa pakoon lämpimimmille seuduille. Mietin, josko meidänkin pian olisi lähdettävä kylmää pakoon, kun ei edes kalastuksesta tullut mitään, sillä jää oli niin paksua, ettei siihen pystynyt kunnollista reikää kairaamaan ja sen minkä ehti saad aikaiseksi, pakkanen jäädytti uudelleen.

Liikuimme useimmiten jalan, sillä autot eivät tällaisella pakkasella käynnistyneet lainkaan, puhumattakaan siitä, ettei meillä ollut polttoainetta juuri lainkaan. Hevosia olisimme käyttäneet, mutta emme mitenkään olisi voineet pidemmän päälle niitä pitää, sillä ruokaa ei riittänyt niille, kun se meilläkin oli niukkaa ja mistä sitä heinää olisi elukoille saanut, kun keväästä eikä kesästä ollut tietoakaan.

Tuota kylmää pitkää talvea kesti pitkälti yli toista vuotta, jona aikana poikamme ja Rosemary kasvoivat aikuisiksi ja saattoivat olla avuksi askareissamme. Paljon muutakin tapahtui, nyt kun lapset aikuistuivat.
Eliel uskaltautui näyttämään tunteensa Rosemarya kohtaan, jotka me jo tiesimme ja me olimme onnellisia heidän puolestaan. He muuttivat pian omilleen ja Eliot, Kiaran ja Arthur auttoivat heitä rakentamaan oman asunnon, jossa kasvattaa jälkikasvuaan. Olisin itsekin mennyt avuksi, mutta totesin, että koska olin puolisokea ja rampa, ei minusta olisi ollut apua ja olisin vain ollut heidän tiellään.
Tiedän, että pojat tiesivät tunteeni ja olivat iloisia, vaikken minä mukana ollutkaan. No vein minä sentään talkooväelle ruokaa, jota naisemme valmistivat heille ja koska en rakennustöissä voinut avuksi olla, veistelin aikani kuluksi leluja heidän tulevia lapsia silmällä pitäen.

Vaikka tiesin, että he joskus vielä tekisivät lapsia, en minä vielä sentään mielestäni tuntenut itseäni vanhaksi ja raihnaiseksi, vaikka tietenkin iän ja kylmyyden myötä näkö alkoi siitä ainoasta silmästä heiketä entisestään ja jalantynkääkin silloin tällöin kolotti. En silti antanut näille periksi, sillä halusin nähdä mahdollisen tulevan lapsenlapseni itse, vaikka hivenen vaikuttikin siltä, etten ehkä näkisi. Toivoin silti parasta.

Eliot seurusteli erään kauniin neidon kanssa ja pian ihastus muuttui rakkauden roihuksi, jonka itse olin kokenut ja näin ollen tiesin, mitä poikani kävi lävitse. Hänen rakkauselämänsä sentään sujui ongelmitta ja pian hän pyysi naista puolisokseen, mihin tämä vastasi myöntävästi.

Olin onnellinen poikani puolesta. Hänen ei tarvinnut käydä läpi kivistä polkua saadakseen rakkaansa käsivarsilleen, vaan kaikki sujui nätisti, toisin kuin oma nuoruuteni, jota en kovin mielelläni muistele.
Tuolta ajalta on vain harvoja muistoja, jotka haluan säilyttää ikuisesti mielessäni. Nuo olivat muistoja Eleonorasta ja niistä hetkistä, joina me kaksi olimme hyvin onnellisia.
Ei mennytkään kovin pitkää aikaa, kun Eliotin tuore nuorikko ilmoitti saapuvasta perheenlisäyksestä, mikä teki minut onnelliseksi.

Näitä hetkiä varjostivat vain se tieto, että niin moni rakkaistamme oli menettänyt henkensä Zedin takia.
Olimme saaneet kuulla, että Zed oli ensin iskenyt Arthurin luo ja tappanut Arthurin.





Arthurin vaimo oli kuitenkin onnistunut pakenemaan Nickin luo, joka eli mukavaa elämää oman, hieman erikoisen vaimonsa kanssa ja heillä oli pieni tytär, Nea.

Nick otti äitinsä vastaan ja jonkin aikaa he ehtivätkin elää rauhassa, kunnes Zed iski jälleen kerran. Hän tappoi Nickin ja Ninan, mutta jälleen kerran Amara pääsi pakenemaan, Nea mukanaan.
Harhailtuaan jonkin aikaa hyytävän kylmässä pakkasessa, he saapuivat meille. He olivat miltei paleltumisen partaalla ja pääsivät onneksi ajoissa lämpimään.
He ovat asuneet meillä siitä asti. Olen yrittänyt välillä jutella Amaran kanssa, mutta hän on hieman etäinen ja luulen, että osittain hän taitaa surra miehensä kuolemaa, sillä he olivat syvästi kiintyneitä toisiinsa.

Elämämme asettui uomiinsa, mutta me saimme vähän ajan kuluttua kuulla jälleen ikäviä uutisia, sillä omilleen muuttaneet Daniel, Daisy ja David löytyivät kuolleina heidän omasta pirtissään.
Tämän uutisen toivat Keith ja Kiaran, käydessään kerran kylässä ja kertomassa samalla kuulumisiaan.

Nuorin tytär ei ollut halunnut lähteä synnyinkodistaan, vaan oli jäänyt isänsä, äitinsä ja vaarinsa iloksi ja avuksi. Lisäksi hän oli tavannut mukavan miehen ja heidän suhteensa oli edennyt siihen pisteeseen, että he olivat menneet naimisiin ja ensimmäinen lapsi oli tulossa.

 

Tiesin, että Kiaran kävi tämän tästä kyläilemässä, koska hän halusi varmistaa, että meillä oli kaikki hyvin. Olin tästä hyvin kiitollinen, vaikka olin samalla myös huolissani siitä, kuka auttaisi heitä, jos se ihmishirviö Zed päättäisi ilmaantua heidän talolleen ja pistää koko perheen päiviltä.
Tunsin, että oli minun syyni, että Zed jahtasi nyt muita sukuni jäseniä, kun ei saanut minua käsiini.

Toistaiseksi, oli jälleen ollut hiljaista, eikä Zedistä ollut kuulunut mitään, eikä hän myöskään ollut näyttäytynyt lähimaillakaan ja vaikka tiesin, ettei tämä varmasti ollut kuollut, toivoin minä hiljaa sisimmässäni, että tuo mies kuolisi pakkaseen. Tiedän, hyvin ilkeää, mutta minulla on syyni toivoa tätä ja oikeus siihen, sillä niin kauan tuo mies minua tovereidensa kanssa piinasi.

Pakkanen kiristyi ja rajut talvimyrskyt pitivät seutua hyisessä otteessaan. Mietin, mitenköhän uusi tulokas mahtaisi pärjätä tässä maailmassa, kun nytkin piti tarkkaan miettiä ruokailut, ruoan ollessa kovin vähissä.
Poikani vaimon Enidin vatsa kasvoi kasvamistaan ja minua jännitti kovin, vaikken minä tässä isäksi ollutkaan tulossa, vaan poikani. Tai no tulisihan minusta vaari ja olin onnellinen tulevasta perheen jäsenestä ja ehkä minun oli lupa edes pikkuisen jännittää, olinhan jäänyt paitsi siitä onnesta, sillä olin ollut vankina, kun oma vaimoni oli raskaana ja odotti kaksoispoikiamme.

Joulukin tuli ja meni, mutta se oli aivan ankein kaikista siihenastisista jouluistamme, sillä kylmä ilma ja vähäinen ruoka, eivät erityisemmin nostaneet tunnelmaa. Saapui hyistäkin hyisempi tammikuu, jonka aikana Enid viimein synnytti ja me toivoimme, että pienokainen vahvistuisi ja jaksaisi elää niin kauan, että pärjäisi hyvin yli kylmän sään.

 

Tuo tammikuu oli sään puolesta kylmin ja julmin koko pitkän talven aikana. Vasta helmikuun loppupuolella kylmyys alkoi viimein hellittää ja maaliskuun lopulla alkoi jo näkyä jonkinlaisia kevään merkkejä, vaikka maa olikin vielä lumen peitossa.
Toivo siitä, että kesä saapuisi jälleen, heräsi, sillä se tiesi sitä, että pääsisimme kylvämään vihanneksia ja viljaa ja eläimetkin kenties saapuisivat seudulle ja se taas tarkoittaisi että saattaisimme saada mahan täyteen pitkästä aikaa.

Tosin talven kylmyys ja rajut myrskyt olivat tehneet tehtävänsä, eikä Amara ollut jaksanut ja kenties hänen kuolemaansa oli jouduttanut suru menetyksen johdosta ja niin hän kuoli, eikä ennättänyt nähdä tulevaa kevättä ja kesää.
Kiaranin perheessä elettiin hieman iloisempia aikoja, sillä Kiaranin tytär oli saanut lapsen ja näin ollen Kiaran oli nyt vaari ja Keith kaksinkertainen vaari.

 

Eliotin näkökulma:

Kevät eteni ja pääsimme kylvämään kasviksia, hedelmiä ja viljaa ja jos luoja suo, me saamme syksyksi hyvän sadon. Kevät sai myös eläimet palaamaan takaisin seuduille ja poikani onnistuikin kaatamaan ison hirven, jolla saatoimme juhlia ainakin viikon ja varastoonkin jäi vielä syötäväksi kuivattua lihaa ja muuta, mitä naiset valmistivat hirvenruhosta, käyttäen kaiken käyttökelpoisen, sillä tiesimme, ettei nyt voinut nirsoilla. Myös talja käytettiin, koska siitä saisi, joko turkin päälle tai peiton tai mukavan maton takan eteen.

Vaikka meillä oli aihetta iloon, olin minä silti varovainen, sillä tiesin ettei Zed ollut varmasti vielä antanut periksi. Kunhan piileksi jossain odottamassa parempaa aikaa kostolleen. Toivoin kuitenkin, että hän jo antaisi periksi ja pysyisi poissa ikuisesti.
Olimme tehneet niin paljon töitä saadaksemme elämämme järjestykseen, emmekä kaivanneet enää mitään sitä huojuttamaan.

Ajat muuttuivat hivenen paremmiksi ja seuraava talvi ei ollut aivan niin pitkä kuin edellinen talvi. Vuoden ajat vaihtuivat jälleen normaalisti, vaikka talvet olivatkin kylmempiä kuin joskus ennen. Vuodet vierähtelivät ja lapseni, sekä Kiaranin lapsen lapset kasvoivat. Itse asiassa Diana pyöräytti maailmaan kolme lasta ja odotti jo neljättä, kun kevät vaihtui kesään ja meidän oli mentävä tekemään työmme pienelle maatilkulle, joka oli Burroughsien ja Stormien yhteinen. Tuolloin sain kuulla surullisia uutisia, Keith ei ollut päässyt näkemään tulevaa kevättä ja kesää, sillä talvi oli ollut hänelle liian raskas. Hän oli kuollut. Kiaran itse oli vanhentunut jo harmaapäiseksi Doriksen keralla. Ikä ja vuodet tekivät tehtävänsä.

Stormeilta tulivat Kiaran ja hänen vävynsä Timothy, sekä Dianan ja Timothyn vanhin poika Thomas, joka oli jo sen ikäinen, että sai luvan ottaa osaa peltotöihin.
Isän näkö oli heikentynyt niin pahoin, ettei hän lähtenyt mukaan, enkä minä olisi huolinutkaan, vaikka hän olisi halunnutkin, sillä tiesin, ettei hän olisi pystynyt tekemään juuri mitään.

Tyttäreni Johanna kärtti niin kauan, että viimein annoin hänelle luvan tulla mukaani. Ajattelin, että voisinhan keksiä hänelle, jotakin kevyempää tekemistä sillä aikaa, kun me muut huhkisimme pellolla. Johanna voisi auttaa vaikka Thomasia, jos ei muuta ja olihan tytön hyvä kohdata sukulaisiaankin.

Me lähdimme hyvin varhain aamulla liikkeelle, mukanamme naisväen meille laittamat eväät, niin että pärjäisimme hyvin yön ylitse. Aurinko oli kohonnut jo korkealle, kun me viimein saavuimme peltotilkullemme ja siellä näyttikin olevan töitä tiedossa ja sato olisi mitä mainioin.
Enempiä viivyttelemättä, me ryhdyimme töihin. Kiaran niitti viljaa, kun minä ja Timothy keräsimme sitä lyhteiksi odottamaan vientiä kotiin. Tällä välin lapset hoitivat kasvimaata, josta pitikin kitkeä rikkaruohot ja kastella kaikki, sillä hetkeen ei ollut satanut vettä.

Me olimme jo aloittamassa taukoamme, kun näimme kahden hahmon hiippailevan alueelle. Kiaran katseli kulmat kurtussa hahmojen liikkeitä, nähdäkseen mitä nämä oikein aikoivat. Nuo hahmot, tarkemmin sanottuna mies ja poika eivät olleet huomanneet meitä. He havahtuivat huomaamaan, etteivät olleet yksin vasta, kun Kiaran karjaisi heitä jättämään kasvimaan rauhaan.

”Mitä te täältä haette?” Kiaran kysyi tylysti harppoen paikoilleen jähmettyneiden hahmojen luo. Vasta aivan vierelle päästyään hän tunnisti miehen. ”Sinä!” Hän huudahti ja me juoksimme hänen luokseen.

Silloin minäkin tunnistin miehen, joka seisoi luimistellen alallaan ja vilkuili ympärilleen kuin pakoreittiä etsien. Zed oli muuttunut siitä, kun viimeksi olin nähnyt hänet ja hänen olemuksestaan saatoin päätellä, ettei elämä ollut kohdellut häntä kovinkaan hyvin, vaikka tämä ilmeisesti oli perheen ennättänyt perustaa. Luoja yksin tietää, millainen nainen on hänet miehekseen huolinut. Toivoin että heillä olisi kaikki hyvin perheessä, vaikka vaistoni sanoi ettei niin ollut.
”Zed.” Kiaran sanoi ja näin miten hänen sormensa puristuivat nyrkkiin. Hän halusi selvästi iskeä nyrkkinsä tuohon mieheen, joka oli niin monen läheisemme hengen vienyt. Kieltämättä minunkin teki kovasti mieli, mutta ymmärsin, ettei se käynyt laatuun, sillä miehellä oli poika mukanaan ja meidänkin lapsemme olivat paikalla, enkä halunnut heidän joutuvan todistamaan mitään sellaista, joka minunkin mielessäni kävi tämän tästä.
Zed ei vieläkään sanonut mitään, vaan punnitsi hiljaa mielessään, mitä olisi paras tehdä.

”Isä, mitä nyt?” Poika kysyi hämmentyneenä.
”Ole vaiti.” Zed sihahti ja mulkaisi poikaa vihaisesti.
”Zed, tiedät varmasti oikein hyvin, että mieleni tekisi vääntää niskasi nurin, mutta jätän sen tällä kertaa väliin.” Kiaran sanoi värittömällä äänellä, kasvot ilmeettöminä.
”Miksi?” Zed kysyi ja katsoi meitä silmin nähden hämmästyneenä.
”Koska en halua poikasi joutuvan sitä todistamaan ja koska poikasi tarvitsee isän.” Kiaran huomautti ja tiesi olevansa oikeassa. Minä nyökyttelin, sillä kaikki paikalla olijoista olimme perheellisiä ja tiesimme, että lapsilla piti olla tuki ja turva heidän kasvaessaan aikuisuuteen ja uusiin velvollisuuksiin. Jonkun olisi opetettava heille vastuun kantamista asioista, opetettava mikä oli oikein ja mikä väärin.
”Mutta...” Zed änkytti yhä pahemmin hämmentyen.
”Painu matkoihisi , äläkä enää koskaan näytä naamaasi täällä ja sen sijaan että opetat poikaasi varkaaksi, opettaisit tekemään kunnollista työtä.” Kiaran murahti. ”Voit pitää sen minkä ehdit jo poimia itsellesi.” Hän lisäsi.
Zed katsahti meihin kaikkiin ja häipyi sitten nopeasti paikalta, poika vanavedessään.



”En olisi ikinä uskonut, että hän voisi perustaa perheen.” Sanoin, kun Zed oli kadonnut poikansa kanssa näköpiiristä.
”En minäkään.” Kiaran vastasi ja harppoi takaisin nuotiolle. ”Luoja yksin tietää, että se mies ansaitsisi rangaistuksensa, mutta juuri nyt se ei taida käydä päinsä.” Hän lisäsi, istuutuessaan kannonnokalle, katse nuotion liekkeihin suunnattuna.
”Niin. Eihän noin pieneltä pojalta voi isää riistää.” Sanoin ja tökkäsin makkaran tikunnokkaan ja aloin paistaa sitä.
”Keitä ne olivat?” Johanna kysyi uteliaana, hieman hiljaisemman Thomasin tullessa hänen perässään luokseni.
”Eräs tuttava menneisyydestäni.” Vastasin ja päätin, etten ainakaan ihan vielä kertoisi, en ainakaan kaikkea. Heidän ei tarvinnut tietää julmuuksista, joita isäni ja muu sukumme oli joutunut kohtaamaan tuon miehen taholta.
Olin varma, ettei Zed jättäisi tätä tähän. Tiesimme nyt hänen olevan elossa ja pitävän majaa jossain perustamansa perheen kanssa.
Aika tulisi näyttämään tulisiko Zedistä vielä hankaluuksia, tai tämän perheestä ja minä toivoin, ettei tulisi.

 

*****

EXTRA KUVIA
 

Tässä tulee kuvia, joita en oikein osannut asettaa tuonne tekstiin mitenkään, mutta halusin kuitenkin, että pääsisitte niistä nauttimaan, joteka tässäpä ovat.

 

Ewan hautausmaalla, jonne muuten sain viimeisetkin hautakivet vietyä. Niitä oli Zedin varastoon kertynyt seitsemisen kappaletta tai enemmänkin ja niistä osa oli Stormeja, osa Burroughseja ja sitten taisi olla yksi Zedin kriminaali ex-kaveri ja sitten tohtori Jenkins ja Rosemaryn äiti.
 

Nuorimasta vanhimaan; Diana, Dianan isä Kiaran ja Kiaranin isä Keith.
 

Keith ja Amara olivat hyvin läheisissä väleissä, vaikkei juttu siitä kovin pitkälle edennytkään, ennen heidän kuolemaansa.
 

Nean syntymäpäivät.
 

Diana synnyttää tyttären
 

Nea taaperona ja joo, en jaksanu ottaa keskiaika defaulteja pois käytöstä. :)
 

Nea lapsena
 


Thomas Storm vauvana
 

Diana ja Thomas
 

Diana ja Tara (Thomasin pikkusisko)
 

Diana ja Timothy kuumissa tunnelmissa. :)


Ewan ja Eleonora

Eleonora mummi opettaa Johannaa
 

Doris mummi opettamassa Thomasia
 

Timothy Storm, Eliot Burrough ja Kiaran Storm ansaitulla tauolla.
 

Thomas ja Johanna tähtiä tiirailemassa.
 

Best friends. :) Eivätkö olekin suloisia? :)
 

Thomasin ja Johannan ensisuukko.
 


Joo, en sitten voinut vastustaa kiusausta, vaan tein noista kahdesta rakastavaiset, vaikka he tavallaan ovatkin sukua toisilleen. Ei onneksi kovin läheistä, mutta kuitenkin. :)

perjantai, 23. joulukuu 2011

ILMOITUS 2

 

No niin päivittelen jälleen tietoja.

Elikkäs, olen saanut koneeni takaisin, mutta tässä on vielä säätämistä, joten kestää vielä jonkin aikaa ennen kuin saan uuden osan väkerrettyä. Koettakaa siis kestää vielä vähän aikaa.

Tiedostot ovat kunnossa ja tallessa, mutta peli pitää laittaa uusiksi ja muutamia muita ohjelmia myös. Yritän saada seuraavan osan valmiiksi niin nopeasti kuin pystyn, jahka saan loppu säädöt koneeni kanssa tehtyä.

Mutta nyt kaikille teille rakkaille lukijoille/kävijöille, oikein mukavaa ja ihanaa joulua ja tulevaa vuotta. :)

Terv. Yava